Sankareita vai veijareita? Osa 36.
Väinö Tannerin ura eteni monessa uomassa
Väinö Tanner (1881-1966) on Suomen osuustoiminnan historian keskeisin johtohahmo yhdessä Hannes Gebhardin kanssa. Raskaan sarjan poliitikko ja valtiomies vaikutti pitkään osuustoimintaliikkeen terävimmässä kärjessä sekä kotimaassa että myös kansainvälisesti. Osuusliike Elanto oli hänen suurluomuksensa.
OSUUSTOIMINTAMIES JA POLIITIKKO.
Väinö Tanner oli Hannes Gebhardin kova kilpailija, kun suomalaisen osuustoiminnan suunnasta taisteltiin 1910-luvulla. Osuuskauppaliike jakautui 1916-17 kahteen haaraan, Gebhardin edustamaan pellervolaiseen ja Tannerin edustamaan edistysmieliseen osuustoimintaan. Väinö Tanner tuli tunnetuksi myös sosialidemokraattien johtajana, kansanedustajana ja ministerinä.
SUORAPUHEINEN VAIKUTTAJA.
Taitavana puhujana tunnettu Väinö Tanner osasi olla särmikäs, joskus jopa töksähtelevä. Kuvassa Tanner puhujankorokkeen takana mahdollisesti osuustoimintajuhlassa.
KUVA: Työväen Arkisto |
Väinö Tanner (vuoteen 1895 Thomasson) syntyi Helsingissä vaatimattomiin oloihin rautateiden jarrumiehen ja torpparin tyttären perheeseen.
Lahjakas nuorukainen tuli ylioppilaaksi 1900 luokkansa parhaana. Seuraavana vuonna hän suoritti tuon ajan korkeimmat kaupalliset opinnot Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa, jälleen priimuksena. Lakimieheksi hän opiskeli Helsingin yliopistossa 1908-1911.
Kauppaopiston jälkeen Tanner teki sekalaisia töitä. Mutta mikään niistä ei tuntunut omalta. Hän alkoikin suunnitella siirtymistä ulkomaille.
Herääminen Hampurissa
Elämäntilanteessaan Tanner kysyi neuvoa kauppaopiston lehtori Yrjö Jahnssonilta. Tämä neuvoi nuorukaista jättämään yksityiseen omistukseen perustuvat liiketoimet. Tilalle Jahnsson ehdotti osuusliiketoimintaa, joka oli Suomessa vielä melko uutta ja tuntematonta.
Tanner ei heti tuntenut suoranaista kutsumusta asiaan, mutta mielenkiinto heräsi. Osuustoiminta tuntui sisältävän asioita, joita hän oli kaivannut elämänuraltaan.
1902 Tanner sai harjoittelupaikan Hampurista Saksan Osuustukkukaupasta. Hän voitti nopeasti sen johtajien luottamuksen. Tehokkaasta ja rationaalisesta saksalaisesta osuustoimintaliikkeestä tuli myös Tannerin esikuva. Sikäläisestä osuustoimintamiehestä Heinrich Kaufmannista hän puolestaan löysi itselleen pitkäaikaisen oppi-isän.
Saksan matka oli Väinö Tannerin elämän käännekohta. Sen aikana hänen suomettarelaiset ajatuksensa kehittyivät maltillisen sosialistisiksi. Samalla kristillisen kodin kasvatista tuli ateisti.
Sosialidemokraattiseen puolueeseen hän liittyi palattuaan Suomeen syksyllä 1903. Osuustoiminta, sosialismi ja kansainvälisyys olivat tulleet pysyvästi osaksi Tannerin elämää.
Osuustoiminnassa Tanner näki mahdollisuuden yhteiskunnan uudistamiseen ja sosiaalisten olojen parantamiseen. Tässä suhteessa osuustoiminta- ja työväenliikkeen pyrkimykset olivat samansuuntaisia ja niiden tuli tukea toisiaan. Osuustoiminnalla piti kuitenkin olla itsenäinen asema ja varsinainen puoluetoiminta tuli pitää siitä erossa.
Rotanpesän johtoon
Suomeen Tanner palasi saatuaan vasta 22-vuotiaana paikan Suomen suurimman osuuskaupan, Turun Vähäväkisten Osuusliikkeen (nykyisen Turun Osuuskaupan), kaupanhoitajana. Tässä toimessa hän oli kaksi vuotta. Tuona aikana hän alkoi kohota laajempaankin tietoisuuteen osuustoimintamiehenä mm. Hannes Gebhardin kanssa käydyn lehtiväittelyn yhteydessä.
Kovin suuri herra Tanner tuskin tunsi Vähäväkisissä olevansa. Päämaja oli puolilaho rotanpesä. Työpöytä täytti puolet piskuisesta konttorihuoneesta.
Työssään Tanner kuitenkin menestyi hyvin. Hänellä oli tarmoa, omapäisiä ideoita ja luja luottamus omiin kykyihinsä. Erimielisyydet liikkeen johtokunnan kanssa kuitenkin johtivat potkuihin jo syksyllä 1905.
Murrosaikojen vastuunkantajaksi
Turun jälkeen Tanner siirtyi lehtimieheksi Viipuriin ja myöhemmin Poriin. Porista hän nousi 1907 Suomen ensimmäisen yksikamarisen parlamentin nuorimmaksi kansanedustajaksi 26-vuotiaana. Alkoi pitkä ura yhteiskunnallisissa luottamustehtävissä ja valtiollisen elämän huipulla.
Kansanedustajana Tanner toimi liki 40 vuotta, vuoteen 1962, ja SDP:n puheenjohtajana kahdesti. Vuosina 1926-1944 hän hoiti pää-, valtiovarain-, ulko-, kansanhuolto- ja kauppa- ja teollisuusministerin tehtäviä. Presidenttiehdokkaana hän oli kolmesti.
Väinö Tannerista tuli Suomen murroskausien vaikuttaja. Hän oli valtakunnan raskailla vastuupaikoilla itsenäisyyden syntyvaiheista lähtien läpi kansakunnan ristiriitojen, kuohunnan ja eloonjäämiskamppailujen.
Ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan aikana hän edusti tasoittelevia ja ääri-ilmiöitä torjuvia näkemyksiä. Tuolloin hän loi pysyvän maineensa sekä pätevänä talousmiehenä että sovittelevana poliitikkona. Tannerin panos Suomen sisäisessä eheyttämisessä oli keskeinen.
Sotasyyllisyystuomio katkeroitti Tannerin loppuiäkseen. Hänestä jopa tuli Neuvostoliiton romahtamiseen saakka jonkinlainen politiikan epähenkilö. Vankeusaikanaan 1946-1948 työteliäs Tanner kirjoitti suuren osan lukuisista teoksistaan.
Elannon suuruuden luoja
Tannerin tiiviit yhteydet osuustoimintaan säilyivät myös poliitikkona. Valitsijoillekin häntä esiteltiin osuustoimintamiehenä.
Helsinkiin muutettuaan Tanner liittyi 1907 vastaperustettuun Osuusliike Elantoon. Jo verrattain tunnettuna hahmona hän eteni nopeasti liikkeen hallintoneuvostoon ja sen varapuheenjohtajaksi. Pian vuorossa oli myös SOK:n hallintoneuvosto ja sen puheenjohtajuus.
1915 Tanner valittiin Elannon toimitusjohtajaksi. Seuraavina vuosina yrityksen toimintaa laajennettiin ripeästi. Vain muutama vuosi osuuskauppaliikkeen 1916-1917 tapahtuneen jakautumisen jälkeen Elanto käsitti jo kaikki ne tärkeimmät alat, joilla se tuli toimimaan. Toisen maailmansodan kynnyksellä Elannon asema oli jo erittäin vahva: tehtaat, varastot, myymäläverkosto ja raha-asiat olivat kunnossa.
Tannerin Elannosta tuli enemmän kuin menestyvä osuustoiminnallinen liikeyritys – siitä tuli käsite. Se oli Suomen suurin osuuskauppa ja muodosti ihmisten arkeen ulottuvan oman kulttuurin ja elämäntavan. Sen jäsenistössä sekoittuivat eri yhteiskuntaluokat ja yhteiskunnalliset näkemykset.
Elantoa Tanner johti vuoteen 1946 ja liikkeen hallintoneuvostoa sen jälkeen vielä vuoteen 1964 asti.
Hänestä tuli itseoikeutetusti koko työväenliikkeeseen tukeutuneen osuustoiminnan johtohahmo. Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) hallintoneuvoston puheenjohtajana hän toimi 44 ja Osuustukkukauppa OTK:n johtokunnan jäsenenä 40 vuotta. Mutta istuipa hän myös OKO:n hallintoneuvostossa kymmenisen vuotta.
Kaksikymmentä vuotta huipulla
Tanneria ei valittu Suomen tasavallan presidentiksi, mutta kylläkin presidentiksi “maailman suurimpaan tasavaltaan”. Hän toimi nimittäin Kansainvälisen Osuustoimintaliiton ICA:n presidenttinä liki kaksi vuosikymmentä, 1927-1946. Liiton keskusvaliokunnan jäsen hän oli jo vuodesta 1910.
Valinta oli tunnustus sekä Tannerin henkilökohtaisille kyvyille että Suomen vireälle osuustoimintaliikkeelle. Tannerin oppi-isä Heinrich Kaufmann oli tehnyt vahvasti työtä valinnan puolesta.
ICA:ssa Tanner oli elementissään. Hän oli asiantunteva, kielitaitoinen, aloitteellinen ja mutkikkaatkin asiat nopeasti hahmottava puheenjohtaja. Tanner pystyi tehokkaasti edistämään kansainvälistä osuustoimintaliikettä aikakautena, jolloin se kasvoi voimakkaasti ja selkeytti toimintaperiaatteitaan.
Maailmansodan jälkeen Tanner ei “väärällä puolella” olleena enää voinut jatkaa tehtävässään ja niin hän erosi.
Tannerin jälkeen suomalaisia ICA:n korkeimmalla tasolla ovat olleet liiton hallituksen jäsenet Raija Itkonen 1984-1997 ja Anne Santamäki vuodesta 2009.
Ainesta myös diktaattoriksi?
Väinö Tanneria on kuvattu suomalaisen miehen prototyypiksi: hiljaiseksi ja havainnoivaksi, mutta tarpeen tullen räjähtäväksi. Hänellä oli peräänantamattoman luja tahto, eikä hän nöyristellyt tai liehakoinut. Hän vaati itseltään paljon – ja siinä sivussa muiltakin.
Eräs Tannerin luonteen avaimia oli ankara ja kaikkimääräävä loogisuus. Osoitettuaan itselleen perin pohjin jonkin asian oikeaksi mitkään seikat eivät enää saaneet horjuttaa tätä käsitystä.
Sama koski henkilösuhteita. Jos oli saavuttanut Tannerin luottamuksen, se näytti olevan ehdotonta. Vilpin jälkeen henkilö taas oli pelkkää ilmaa.
Jonkinlainen kurkistus Tannerin sieluun on ehkä myös hänen toteamuksensa: “Olen aina ollut pessimisti ennen päätöksen tekoa, mutta kun päätös on tehty, olen optimisti.”
Tanner oli sellainen vahva kansanjohtaja, jollaisia suomalaiset ovat aina tuntuneet kaipaavan. Pyysipä oikeistoradikaali tehtailija Rafael Haarla häntä 1929 “isänmaan nimessä” jopa Suomen diktaattoriksi!
Luonnollisesti Tanner vakaumuksellisena demokraattina kieltäytyi “kunniasta”.
Töksäyttelijä ja tupruttelija
Tanner oli vapaasti puhumisen taitaja, joskaan ei ehkä mikään ulkoisesti säihkyvä puhuja. Ilmaisultaan häntä voisi luonnehtia lyhyesti: koruttoman asiallinen. Tai ehkä vieläkin lyhyemmin: töksähtelevä. Joka tapauksessa: ei aina kovin diplomaattinen.
Ruotsin pääministeri ja Tannerin puoluetoveri Per Albin Hansson totesikin kerran ystävästään: “Tannerilla on ihmeellinen kyky sanoa kriittisellä hetkellä epämiellyttäviä asioita epämiellyttävällä tavalla.”
Kerran Tanner vieraili Moskovassa Leninin mausoleumissa. Mukanaan seuranneille salaisen poliisin miehille hän totesi tavanneensa Vladimir Iljitsin jo elävänä, mutta “tällä oli silloin kyllä suurempi pää”.
Tanner tunnettiin myös sikarin ja piipun tupruttelustaan. Aivan absolutistikaan hän ei ollut, raittiusmies kylläkin. Niinpä Elannon ravitsemusliikkeissä ei hänen johtokaudellaan anniskeltu.
Talvisodan alkamiseen ministeri Tanner ei jaksanut uskoa. Niinpä Elantokaan ei osannut suojata näyteikkunoitaan ennen kuin Stalinin lähettämät pommit alkoivat niitäkin tuhota. Muut kauppiaat olivat osanneet suojautua paremmin. Elannossa oli uskottu Tannerin sanaan, että ”sotaa ei tulisi”.
Vielä paljon vakavampi virhe oli armeijan hankintojen viivästyminen 1930-luvun lopulla. Siihen Tanner ei toki yksin ollut syypää, mutta osallisena kylläkin.
Vaimojen viisas johdatus
Tannerin persoonaan kuului myös se, että hän osasi ja uskalsi monissa asioissa noudattaa Linda-rouvansa johdatusta. Tässäkin hän kuului samaan sarjaan Hannes Gebhardin kanssa (ks. OT 6/10). Eräs Tannerin ystävistä huomautti, että myös Tanner muiden tavoin on tohvelin alla, vaikka oli uskottu, että edes joku olisi pysynyt vapaana tästä ikeestä.
Tähän Tanner vastasi opettajansa ja ystävänsä, professori Ernst Nevanlinnan sanoin: “Jokainen mies on enemmän tai vähemmän tohvelin alla. Joka muuta väittää, hän valehtelee.”
Tannerit olivat suuria luonnon ystäviä. Kun Gebhardeilla oli Lopen Koivuniemen pikkutila, niin Tannereilla oli omansa Kauniaisten Lill-Hemtansissa. Myöhemmin he hankkivat Vihdistä suuremman Sorkin tilan, jossa metsäpinta-alaakin oli alun perin toistatuhatta hehtaaria.
Linda Tanner oli Hedvig Gebhardin tapaan puutarhuri. Väinö taas rakasti metsänhoitoa, mihin varmasti hehtaaritkin riittivät.
Kodin järkevää talouspolitiikkaa
Sekä Elannon johdossa että muissa tehtävissään Tanner osallistui mittavien taloudellisten päätösten tekoon. Mutta talouspolitiikkaa oli harjoitettava myös kotona.
Tannerien perheessä lapset saivat viikkorahoja, tosin varsin vaatimattomia. Eräässä vaiheessa lapset kuitenkin alkoivat saada rahansa tuplana ajoilta, jolloin isä oli matkoilla.
Uusi järjestelmä oli käytännön sanelema. Ulkomailla Tanner nimittäin kävi myös katsastamassa paikallisia tavarataloja, koska Elannossakin suunniteltiin sellaisen rakentamista. Niistä hän osti lapsille tuliaisiksi leluja ja muuta pientä.
Erään matkan jälkeen hän kuitenkin ilmoitti: “Nyt se on loppu, en minä jaksa niitä kantaa! Sen sijaan saatte tuplapäivärahat niiltä ajoilta, kun olen poissa.” Ja kyllähän se lapsille sopi.
Tannerin päätöksen ymmärtää hyvin. Heillä kun oli kahdeksan lasta: viisi tytärtä ja kolme poikaa.
“Elannossa olen viimeksi”
Väinö Tanner oli merkkimies, joka teki poikkeuksellisen mittavan elämäntyön politiikassa ja valtiomiehenä. Kuitenkin osuustoiminta ja nimenomaan kuluttajien osuuskauppaliike olivat hänelle pitkäaikaisin ja läheisin työkenttä, aina kansainvälisille areenoille asti.
Osuustoiminnasta hän uransa aloitti ja siitä viimeksi luopui.
Elanto oli Tannerin mahtavin luomus ja lähinnä hänen sydäntään. Elannon hallintoneuvoston puheenjohtajana hän jatkoi, vaikka oli jo luopunut kaikista muista luottamustoimistaan. “Elannossa minä olen viimeksi”, hän usein sanoi.
“Ja olen edelleen”, voitaisiin lausetta jatkaa. Vuonna 2004 yhdistyneissä Osuusliike Elannossa ja Helsingin Osuuskaupassa, HOK-Elannossa, Tannerin vahva sovitteleva perintö elää tässäkin ajassa – modernina ja menestyvänä.
Kari Inkinen
|
