Yhteistoiminnan juuret ulottuvat Suomessa 1500-luvulle. Talkoot ja
erilaiset sopimukset yhteistyöstä kiireaikoina sekä mylly- ja
paattilahkot, osuussahat, kalapadot ja nuottakunnat olivat jo tunnettua
yhteistoimintaa. Järjestäytyneen yhteistoiminnan nousu Suomessa liittyy
läheisesti 15.2.1899 annetun helmikuun manifestin aiheuttamaan pelkoon
Suomen itsehallinnon tuhoutumisesta ja erityisesti ylempien
hallintoelinten miehittämisestä. Poliittisesti valveutunut
sivistyneistö oli syystä huolissaan. Syntyi tarve tiivistää
kansakunnan rivejä ja kaventaa yhteiskuntaluokkien välillä olevaa
sosiaalista ja taloudellista kuilua kansallisen eheyttämisen nimissä.
Suomen osuustoiminnan isäksi kutsuttu Hannes Gebhard oli monilla ulkomaanmatkoillaan tutustunut osuustoiminnan sisältöön, tehtäviin ja mahdollisuuksiin. Hän näki osuustoiminnassa erinomaisen välineen vastustaa venäläistämispyrkimyksiä. Joukko professoreita, senaattoreita ja huippuvirkamiehiä kokoontui Hannes Gebhardin kutsumana 2.10.1899 kokoukseen, jossa tehtiin päätös perustaa osuustoimintajärjestö Pellervo-Seura, jonka tarpeellisuutta Gebhard oli luonnehtinut seuraavasti:
"...osuustoimintajärjestö on juuri sitä laatua, jota hänen [Mikael Soininen] mielestään tarvittaisiin kulttuurin kehitykselle. Se liittää ensiksi yksilöt toisiinsa paikkakunnittain. Sitten täytyy paikallisosuuskuntien voidakseen menestyä, luoda koko maata käsittäviä yhteisiä keskusliikkeitä, jotka vuorostaan voimakkaina taloudellisina laitoksina vaikuttavat takaisin paikallisosuuskuntiin. Osuustoiminta on sitä paitsi taloudellinen järjestö, jota mikään valtiomahti ei voi hajoittaa ja joka saa juurensa kasvamaan kansaan niin lujasti, ettei se siitä voi irtautua, vaan kiintyy siihen alituisesti aina lujemmin. Ja se saa varmasti mukaansa vähitellen suurimman osan väestöä. Vihdoin on osuustoiminta osoittautunut liikkeeksi, joka siitä huolimatta, että se on puhtaasti taloudellinen, on omansa odottamattoman voimakkaasti kohottamaan kansan vähävaraisten kerrosten siveellistä ja henkistäkin tasoa. Se on siis sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti uudestiluova liike, vaikka tämä uudestiluominen tapahtuu hiljaisesti ja vähitellen." (Alanen, s. 216)
Naiset ja osuustoiminta
Sääty-yhteiskunnassa naisen asema määräytyi paitsi sukupuolen myös sosiaalisen aseman mukaan. 1800-luvun loppupuolelle asti aviovaimoilla oli huonoin oikeus täysivaltaisuuteen, sillä avioliittoon mennessään nainen vain siirtyi isän holhouksesta aviomiehen holhottavaksi. Kodin ulkopuolella työskentelyyn aviovaimo tarvitsi miehensä luvan. Puolisoiden tasa-arvoisuudelle perustuva avioliittolaki säädettiin vasta vuonna 1929. Rouvasväellä ja aatelisnaisilla ei ollut laillisia oikeuksia, mutta yhteiskunnallista valtaa heille tuli miestensä kautta.
Hedvig Gebhard, joka oli avioitunut Hannes Gebhardin kanssa vuonna 1891, oli myös, miehensä rinnalla, tutustunut osuustoimintaan perinpohjaisesti. Hän korosti omissa kirjoituksissaan naisten ja miesten yhdessä ja rinnan toimimisen tärkeyttä, eikä hän nähnyt tarpeellisena osuustoimintanaisten järjestäytymistä Suomessa omaksi järjestökseen kuten Englannissa oli tapahtunut. Tämä näkökulma on helppo ymmärtää Suomessa osuustoiminnalle annetun poliittisen funktion taustaa vasten.
Aikalaistensa tavoin myös Hedvig Gebhard toimi osittain miehensä rinnalla ja hänen kauttaan. Vaikka Hannes Gebhard juhlapuheissaan korostikin naisten ja erityisesti vaimonsa työn merkitystä, näki hän vaimonsa työn kuitenkin avustavana työnä - sanotaankin Hanneksen suhtautuneen jopa vähän epäilevästi naisten kykyyn toimia osuustoimintaliikkeessä, millä hän todennäköisesti viittaa juuri osuustoimintaliikkeen poliittiseen tehtävään.
Hedvig Gebhard toimi naisena aitiopaikalla suomalaisessa osuustoiminnassa. Hän työskenteli yli kieli- ja poliittisten rajojen. Hän korosti naisten merkitystä etenkin osuustoiminnan sivistystehtävässä ja arjen valinnoissa. Voisi siis olettaa, että hänen innoittamanaan myös naiset olisivat lähteneet aktiiviseen hallintotoimintaan osuuskunnissa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Poikkeuksena olivat munanmyyntiosuuskunnat, joita Hedvig Gebhard piti soveliaina myös naisten hoitaa. Naiset ohjattiin ylläpitämään toimivaa osuustoimintaverkostoa, jonka hallinnon kautta miesten ohjaamaa ja toteuttamaa valtaa kanavoitiin. Pellervo-Seuran tarkoituksena ei ollut itse harjoittaa osuustoiminnallista yritystoimintaa. Niinpä naisten tehtäväksi jäikin korostaa osuustoiminnan mahdollisuuksia naisten kasvattamisessa hyvään taloudenpitoon ja yhteisöllisyyteen.
Naisia ei osuuskuntien eikä Pellervo-Seuran hallintoon noussut, ja niinpä vielä osuustoiminnan 25-vuotistaipaleen taituttua Hedvig Gebhardin olikin kirjoitettava: "Nöyrästi on siis tunnustettava, että se valtava saavutus, joka on tuloksena Suomen osuustoimintaliikkeen 25-vuotisesta olemassaolosta, suurimmaksi osaksi on saavutettu ilman naisten ainakaan tehokkaampaa myötävaikutusta."
Naisten omat vaikutuskanavat
Naisille ja miehille yhtäläiset mahdollisuudet, molemmille sukupuolille sama kasvatus ja sama oikeudellinen asema yhteiskunnassa, työelämässä ja avioliitossa, olivat liberalistisen tasa-arvoihanteen julistuksia, jotka alkoivat vaikuttaa 1800-luvun loppupuoliskolla myös Suomessa.
Suomessa 1840-luvulla pidettiin köyhyyden suurimpana syynä koulutuksen puuttumisesta, mikä loi pohjan hyväntekeväisyystyölle (rouvasväenyhdistykset, ompeluseurat, kannatusyhdistykset jne.) ja myöhemmin neuvonta- ja kansansivistystyölle. Paitsi 1800-luvun lopulla syntyneet naisjärjestöt myös raittiusliike, urheiluseurat, nuorisoseuraliike, maamiesseurat, maa- ja kotitalousnaiset sekä muut neuvontajärjestöt toimivat kanavina, joiden kautta naiset tulivat julkiseen ja pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnalliseen asemaansa ja tasa-arvoon.
Koska varsinkin naisasiatoiminnassa aktiivisesti toimivat naiset kuuluivat uuteen laajenevaan sivistyneistöön, nousivat äänioikeuskysymys ja naisten yliopistollinen koulutus ja ylimpiin virkoihin pääsymahdollisuus keskeiselle sijalle järjestöjen toiminnassa. Vapaaherratar Aleksandra Gripenberg, joka toimi vuonna 1884 perustetun Suomen Naisyhdistyksen pitkäaikaisena puheenjohtajana, ja yhteiskoulun johtajatar Lucina Hagman, Unioni Naisasialiiton perustaja, valittiinkin molemmat vuonna 1907 järjestetyissä ensimmäisissä yleisissä ja yhtäläisissä valtiollisissa vaaleissa uuteen yksikamariseen eduskuntaan. Myös Hedvig Gebhard, joka oli ollut yksi Unioni Naisasialiiton perustajista valittiin vuonna 1907 kansanedustajaksi.
Vuonna 1899 Lucina Hagmanin aloitteesta syntyi Sivistystä kodeille -järjestö, joka pian muutti nimensä Marttaliitoksi. Sen perustajat olivat säätyläistöä, mutta yleissivistävä opetus ja neuvonta oli tarkoitettu työläisnaisille ja maalaisemännille. Samana vuonna perustetun Pellervo-Seuran valistustyötarpeesta osan hoiti juuri Marttaliitto, jossa monet osuustoimintanaiset toimivatkin aktiivisesti.
Pellervolainen osuustoiminta kanavoi naisten aktiviteetit valistustoimintaan. Omien julkaisujen ohella monet neuvontaorganisaatiot toimivat osuustoimintatyön ja pellervolaisten arvojen välittäjinä. Osuustoiminnan kautta kansakunnan sivistystä ja tietoisuutta pyrittiin kasvattamaan monilla tasoilla ja sektoreilla. Sen, mitä pidettiin tärkeänä opettaa, määräsi kuitenkin sivistyneistö.
Sivistyneistön naisihanne
Viktoriaaninen ihanne Länsi-Euroopassa 1800-luvun loppupuolella nosti äitiyden ja kodin naisen tärkeimmiksi päämääriksi ja samalla vähätteli naisten kouluttautumis- ja itsenäistymispyrkimyksiä. Myös Suomessa naisen yhteiskunnallinen tehtävä nähtiin kodin onnen vaalimisessa ja moraalisessa kasvattamisessa. Lasten kasvatus oli kaikissa yhteiskuntaluokissa naisten tehtävä. 1900-luvun vaihteessa alkoivat naisjärjestöt järjestää kotitalousopetusta, mitä kautta naisihannetta toteutettiin. Sitä ennen lähinnä säätyläisnaiset ja papinrouvat olivat olleet nuorten naisten opettajia hygienian hoidossa, ruoanlaitossa ja vaatteiden hoidossa.
Naisten aktiviteetit ja "sivistäminen" kohdistuivat siis etupäässä kotiin ja sen piirissä tehtäviin uudistuksiin ja parannuksiin. Valistus kulkeutui "ylhäältä alas", sivistyneistöltä tavalliselle kansalle ja pääkaupungista periferiaan. Naisten järjestäytyminen vuosisadan vaihteessa muutti kuitenkin tilannetta. Vaikka porvarilliset naisasianaiset olivatkin naisten oikeusvaatimusten alullepanijoita, niin naisten varsinainen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tulo tapahtui työväenliikkeen kautta.
Maaseudun emännät
Naisten "valitustyö" näkyi myös maataloudessa. Meijereiden hygienia, karjanhoito ja maidon puhtauteen liittyvät tekijät, säilöntämenetelmät, jne. olivat kaikki asioita, joissa puhtaus ja hygienia vaikuttivat välittömästi tuotteiden säilyvyyteen ja laatuun. Naisten tehtäväksi usein jäikin juuri teollisuuden "naistyön" tekeminen.
Talojen emäntiä arvostettiin ja heillä oli laissa tunnustettuja oikeuksia. Vaikka maatalousyhteiskunnassa naisen oli suoriuduttava melkeinpä mistä tahansa tilan töistä, miehet eivät nk. naisten töitä suostuneet tekemään. Tämä nosti naisten itsekunnioitusta ja tasa-arvoa. Emännät tiesivät ammattitaitonsa merkityksen tilanhoidossa. Niinpä heille ei tilan ulkopuolinen päättäminen ollut tasa-arvo- vaan työnjakokysymys.
Agraarikulttuurinen tausta selittää hyvin sitä, mikseivät naiset lähteneet mukaan tuottajaosuustoiminnan päätöksentekoelimiin. Perinteisessä talonpoikaisyhteisöissä perheet olivat hierarkkisia ja patriarkaalisia. Työnjako niissä oli sukupuolisidonnaista: isännät tekivät päätökset tilan asioissa ja emännät vastasivat karjanhoidosta ja kotitaloustöistä. Muutospaineita tähän ei tähän tullut sivistyneistöltä. Emäntien vastuualueet vahvistivat heidän identifioitumistaan jokapäiväisen ruoan ja huolenpidon tuottamiseen, kun sen sijaan isäntien työ kohdistui maahan ja metsään eli pysyvään ja pidempikestoiseen tuottamiseen. Ammattinimikkeet isäntä ja emäntä ovat myös ylläpitäneet ammatin sukupuolieroa.
Pellervolaiset naiset antoivat panoksensa osuustoimintaan työskentelemällä alkutuotannon arjessa. Miehille lankesi itsestään päätöksenteko kodin ja tilan ulkopuolella. Mies käytti tilan ylintä päätäntävaltaa, joten hän oli se, joka lähti mukaan myös osuuskuntien päätöksentekoelimiin.
Modernit osuustoimintanaiset
Maatalouden modernisoitumisen myötä naisen asema maatiloilla on muuttunut. Enää ei voida puhua yhtenäisestä emäntien ammattikunnasta eikä isäntien ja emäntien työnjakokaan ole entisenlainen. Maatiloja hoitavat viljelijät, joiden oikeuksien ja velvollisuuksien, vastuiden ja valtuuksien perustana yhä vähemmän määräävänä tekijänä on sukupuoli. Vaikka agraariyhteisöt toimivat suojaverkkoina yksittäisille ihmisille, hankaloittavat ne toisaalta uusien toimintatapojen nopeaa omaksumista. Tässä hidasliikkeisyydessä on myös voimavara.
Tilan perimysjärjestyksessä ollaan suosittu poikia, mikä toisaalta on kannustanut tyttöjä hankkimaan koulutusta ja siten riippumattomuutta ja uusia toimintaalueita. Tällä nähdään olevan suurempaakin merkitystä suomalaisten naisten emansipaatiolle, urbanisoitumiselle sekä urbaanille naiskuvalle.
Euroopan Unioniin liittyminen oli käänne Suomen maataloudessa, kun siirryttiin suljetusta taloudesta vapaaseen kilpailuun. Maatilojen määrä on romahtanut ja tilakoko suurentuu jatkuvasti. Kun 1900-luvun alussa Suomi oli läpikotaisin agraarinen maa, jolloin neljä viidesosaa kansasta asui maaseudulla tai sai elantonsa maaseutuelinkeinoista, on toimivien maatilojen määrän ennustettu laskevan vuoteen 2008 mennessä 65 000:een.
Paitsi ruoan tuotannossa ja jalostuksessa myös kuluttajina naisten tulisi olla entistä valppaampia siinä, mitä tuotetaan ja miten. Naisten ruumis toimii - ainakin toistaiseksi - ihmiselämän reproduktion alustana, jolloin sillä mitä syömme on "elintärkeä" merkitys. Osuustoiminnallisten jalostusyritysten, kaupan, pankkien ja vakuutuksen kautta naisilla olisi hyvä mahdollisuus ohjata taloutta siihen suuntaan, mikä naisten elämän kannalta on tärkeää ja tarkoituksenmukaista.
Pellervolaisen osuustoiminnan ylin päätäntävalta on edelleen miehillä. Vuonna 2001 Pellervon jäsenistön keskuudessa tehdyn kyselyn perusteella hallitusten jäsenistä vain 15% ja hallintoneuvostojen jäsenistä 25% oli naisia. Selkeä patriarkaalisuus näkyy myös ikärakenteessa: hallitusten jäsenistä 10% ja hallintoneuvostojen 12% oli iältään alle 40-vuotiaita. Pellervo-Seura on
kehottanut jäseniään aktiiviseen toimintaan naisten ja nuorten määrän lisäämiseksi yritysten kaikilla tasoilla erityisesti korostaen sitä, että naisten tulisi tuoda päätöksentekoon oma näkökulmansa.
Osuustoimintanaisten uusi rooli
Kansainvälinen Osuustoimintaliitto ICA:n hallitus on hyväksynyt tasa-arvojulistuksen, jonka mukaisesti se valitsee tasapuolisesti naisia ja miehiä kokoustensa puhujiksi sekä kehottaa jäsenyhteisöjä lähettämään kokouksiin yhtä paljon naisia ja miehiä. Tavoitteeksi on asetettu se, että vuoteen 2005 mennessä ICA:n vaaleilla valitussa keskushallituksessa ja aluehallituksissa on vähintään 30% naisia. Tämä julistus haastaa kaikki ICA:n jäsenorganisaatiot tarkistamaan oman hallintonsa rakennetta. Naisia on monille tasoille aktivoitava lisää, jotta ICA:n tavoite voidaan toteuttaa.
ICA:n puheenjohtaja Roberto Rodrigues antoi viime vuoden kansainvälisenä naistenpäivänä julkilausuman, jossa hän totesi mm.: "Naisten tiedot ja taidot edustavat voimavaraa, jota ei ole varaa jättää käyttämättä. Hallitusten ja eri organisaatioiden on luotava sellaiset olosuhteet, joissa naiset voivat tehokkaasti osallistua kipeästi tarvittavan globaalin muutoksen toteuttamiseen, jonka avulla on mahdollista rakentaa tasa-arvoista, oikeudenmukaista ja rauhanomaisesti toimivaa yhteiskuntaa."
Kansainvälinen osuustoimintajärjestö tarjoaa naisille nyt sitä forumia, mikä tähän asti on naisilta ollut suljettu: astua globaalin politiikan muutosagenteiksi. Näiden naisten innostamiseksi mukaan osuustoimintatyöhön olemme tehneet tämän pienen näyttelymmekin. Uranuurtajanaiset uskoivat voimien ja osaamisen kasvavan tehtävien kasvun myötä. Näin tapahtuikin, ja he onnistuivat!
Anne Äyräväinen
anne.ayravainen@pellervo.fi
2. "Naisnäkökulmaa" kuluttajaosuustoimintaan
Yhteiskunnallinen ja poliittinen muutos 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa oli poikkeuksellisen nopea. Nälkävuosien köyhdyttämän kansan ahdingon torjuminen vahvisti liberalistista talouspolitiikkaa. 1800-luvun loppupuolella tapahtuneiden elinkeino- ja muuttovapaussäädösten seurauksena puutteessa eläneen väestön liikkuminen vauhdittui. Kaupunkien omavaraiset perhetaloudet vähenivät, teollistuminen voimistui ja palkkatyö rupesi kasvattamaan osuuttaan. Maaseudulta irtautunut työväestö alkoi integroitua kaupunkityöläisiin poliittiseksi työväenluokaksi. Kaupunkien porvarillinen perinne järkkyi ja niiden väestörakenne alkoi jäsentyä uudelleen.
Liberalismin ohella kansallisuusliike voimistui ulkoisten poliittisten olosuhteiden paineessa. Väestölle yli luokkarajojen alkoi hahmottua näkemys omista tarpeista ja oikeuksista. Kansalaistuminen oli monikerroksinen kehitysketju erilaisine joukkojärjestäytymisen muotoineen. Ketjun yksi lenkki oli naisten yhteiskunnallinen aktivoituminen. Naisten poliittisen täysivaltaisuuden toteutuminen v. 1906 tapahtui kuitenkin niin äkkinäisesti, ettei kansalaisuuden koko merkitys ollut varmaan ennättänyt sisäistyä kaikkien mielissä.
Naiset eivät olleet yhtenäinen ryhmä, vaan yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja siitä nousseet erilaiset tarpeet ja vaatimukset kanavoivat naisten toimintaa luokkasidonnaiseen suuntaan. Työväestön piirissä aktivoitumisen pontimia olivat muuttoliikkeestä aiheutuneet elämänhallintaan ja työoloihin liittyneet ongelmat, huonot asuntoolot ja puutteellinen terveydenhoito. Porvarillisella puolella naisten keskeisiä kysymyksiä olivat ydinperheen aseman ja kotielämän turvaamiseen tähtäävät toimet.
1900-luvun alku oli osuustoiminnallisen heräämisen aikaa. Teollistumisen ja rahatalouteen siirtymisen sekä vähäväkisten kipeän tarpeen seurauksena kuluttajaosuustoiminta kasvoi vuosisadan alussa lähes räjähdysmäisesti niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Se koettiin hyväksi oman avun ja yhteistyön muodoksi, jonka avulla ihmiset saattoivat hankkia jokapäiväiset tarpeensa ja saada toiminnasta koituvan voiton omaksi hyödykseen. Vuonna 1908 osuuskauppoja oli kaikkiaan 481 ja niissä jäseniä 95 000.
Kun kuluttajaosuuskuntien vaurastuminen riippui kuitenkin suureksi osaksi naisten tekemistä ostoksista - olivatpa naiset jäseniä tai eivät - , alkoi valistuneiden ihmisten mielissä ulkomailta saatujen viestien ja esikuvien mukaan muovautua ajatus naisten osallistumisesta osuuskuntiin ei vain jäseninä vaan myös hallinnossa. Aluksihan osuustoiminta oli kuten julkinen toiminta yleensä miesten aluetta. Jo vuonna 1906 pidetyssä edustajakokouksessa esitettiin, että naisia olisi saatava osuuskuntien hallintoon ja seuraavan vuoden edustajakokouksessa asiasta käytiin virallinen keskustelu. Naisten osuus edustajakokouksen osanottajista oli silloin 5 prosenttia mutta nousi seuraavana vuonna 12,5 prosenttiin. Hallinnossa naisten osuus kasvoi sen sijaan hyvin verkkaisesti.
Osuuskauppaliikkeen jakautuminen v. 1916 aatteellisesti kahteen haaraan, puolueettomaan ja edistysmieliseen liikkeeseen oli osa suomalaisen yhteiskunnan laajamittaista repeytymistä kahteen leiriin. Se vaikutti myös naisten toimintaan. Sekä yhteiskunnallisesti että taloudellisesti heikkoosaiset naiset muodostivat Suomessa liikkuvimman väestönosan. Kaupunkeihin ja palkkatyöhön siirtyneet naiset hakivat elämälleen uusia juuria ja sosiaalisen kanssakäymisen muotoja arkielämänsä epäkohtien korjaamiseksi ja elämänsisältönsä laajentamiseksi. Sosialidemokratia ja edistysmielinen osuuskauppaliike tarjosivat siihen arvomaailmoiltaan toisiinsa läheisesti kytkeytyvän väylän. Kasvukumppanuus sosialidemokraattisen naisliikkeen kanssa herätteli edistysmieliset osuuskauppanaisetkin organisoitumaan. Esimerkkejä saatiin myös muiden maiden osuustoiminnasta. SOK:laisella puolella ei naisten järjestäytymistä sen sijaan tapahtunut.
Edistysmielisen haaran naisten järjestäytyminen Naiset Mukaan -toimikuntiin 20-luvulta alkaen kasvatti naisten osuutta jäsenkunnasta tasaisesti tavoitettiinhan naisille järjestetyillä erilaisilla tilaisuuksilla vuosittain yli 300 000 henkilöä. Toiminta oli naisille askel kodin ulkopuoliseen toimintaan, mutta heidän omien tarpeidensa näkökulmasta.
Vuonna 1925 SOK:laisessa liikkeessä oli naisten osuus jäsenistöstä 15 % ja edistymielisessä 22 % Yhteensä kuluttajaosuustoiminnalla oli tuolloin noin n.
365 000 jäsentä. Edistysmielisen liikkeen viettäessä 50-vuotisjuhlaansa v. 1966 lähes puolet sen jäsenkunnasta oli naisia, Elannossa peräti 70 %.
Naisten osuus hallinnosta pysyi kuitenkin kaikissa kuluttajaosuuskunnista varsin alhaisena. Syynä lienee ollut se, että naisten ja miesten maailmojen erkaantuminen kodin sisäiseen ja ulkopuoliseen toimintaan oli iskostunut vahvasti molempiin liikkeisiin, työväenliikkeeseenkin. Työelämä ja siihen liittyvä toiminta kuului miehille, naisten paikka oli kotona, äiteinä ja kasvattajina. Molemmissa liikkeessä keskeinen naistoiminnan alue olikin kotitalousvalistus perheenemäntien työn helpottamiseksi. Vasta 60-luvun lopulla uusi tasa-arvoisten mahdollisuuksien aika, sukupuolten yhdenvertaisuus ja kahden elättäjän perhemalli alkoivat saada jalansijaa.
Nykyisissä kuluttajaosuuskunnissa niin S-ryhmässä, Tradekassa kuin Elannossa jäsenistö on naisenemmistöinen. Myös osuuskuntien ylimmissä päättävissä elimissä, edustajistoissa naiset olivat viime vuosituhannen loppuun mennessä kavunneet useimmissa kuluttajaosuuskunnissa enemmistöön. Hallintoneuvostoissa naisten osuus vaihtelee runsaasti, mutta yltää parhaimmillaan lähes puoleen. Hallituksissa osuus vaihtelee 0:sta suunnilleen 40 %:iin. Kuluttajaosuuskuntien toimivan johdon kärjessä ei naisia sen sijaan edelleenkään ole. Toistaiseksi vain yhden alueosuuskaupan toimitusjohtajana on nainen. Henkilöstöstä naisten osuus on sen sijaan noin kolme neljäsosaa. Naiset ovatkin sekä asiakkaina että työvoimana kautta aikojen olleet kuluttajaosuustoiminnan kivijalka.
Raija Itkonen
raija.itkonen@kolumbus.fi
KÄYTETYT LÄHTEET
1. Pellervolainen osuustoiminta:
Henkilöhistoriat:
Alanen, Aulis J.: Hannes Gebhard. Helsinki 1964.
Blomstedt, Yrjö: Kyläkassasta osuuspankkiin. Osuuspankkihistoriaa 75 vuoden ajalta. 1902-1977. Helsinki 1978.
Gebhard, Hedvig: Naiset ja osuustoiminta. Helsinki 1910.
Harmaja, Laura: Hedvig Gebhard. Yhteiseltä taipaleelta. Julkaistu Pellervo-Seuran ja Suomen Osuustoimintaliikkeen 25-vuotisjuhlaan. Pellervon kirjasto n:o 42. Helsinki 1924.
Kuisma, Markku; Henttinen, Annastiina; Karhu, Sami; Pohls, Maritta: Kansan talous. Pellervo ja yhteisen yrittämien idea 1899-1999. Tampere 1999.
Lahti, Hilja: Kolme askelta eteenpäin. Helsinki 1974.
Llewelyn Davies, Margaret: The Women´s Co-operative Guild 1883-1904. Westmorland 1904.
Lönnqvist, Bo: Kvinnoborgen Högvalla - en sivilisationsprocess. Raumo 2001.
Mäkinen, Riitta: Tiedon saroilla. Agronomiliiton satavuotinen järjestötaival. Helsinki 1997.
Palmunen, Ritva: Aitanpolulta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Keskustalaisen naisliikkeen toimintaa 1906-1985. Iisalmi 1992.
Perko, Touko: Yhdessä enemmän. SOK 1904-1979. Helsinki 1979.
Pohjanpalo, Suoma; Jääsalo, Tuulikki; Rantavaara, Irma: Suomalaisia vaikuttajanaisia. Porvoo 1977.
Simonen, Seppo: Pellervolaisen osuustoiminnan historia. Helsinki 1949.
Muu:
Alanen, Aulis (1964): Hannes Gebhard, Kirjayhtymä, Helsinki.
Gebhard, Hedvig (1910): Naiset ja Osuustoiminta, Pellervo-Seura, Helsinki.
Koskelainen, Liisa (1999): Marttaa ja vähän Mariaakin, Marttajärjestön toiminta ja aatteellinen tausta talvisodan päivistä nykyaikaan. Otava, Helsinki.
Kuisma, Markku, Annastiina Henttinen, Sami Karhu, Maritta Pohls (1999): Kansan talous. Pellervo ja yhteisen yrittämisen idea 1899-1999. Pellervo-Seura & Kirjayhtymä, Helsinki.
Pulmunen, Ritva (1992): Aitan polulta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Keskustalaisen naisliikkeen toimintaa 1906-1985. Suomen keskustanaiset r.y., Helsinki.
Silvasti, Tiina (2001): Talonpojan elämä, Suomen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Sulkunen, Irma (1991): Retki naishistoriaan, Hanki ja jää, Helsinki.
2. SOK:lainen ja edistysmielinen osuustoiminta:
Aaltonen, Esko: Kuluttajat yhteistyössä, Helsinki 1953
Birchall, Johnston: CO-OP The people´s business, Manchester 1994
Davies, Margaret Llewelyn: The Women´s Co-operative Guild 1883-1904, Westmorland 1904
Gaffin, Jean & David Thoms: Caring & Sharing, The Centenary History of the Co-operative Women´s Guild, Manchester 1983
Haberl, Fred: Weg einer Idee, 125 Jahre Konsumgenossenschaften in Österreich, Wien 1981
Itkonen, Raija: The ICA Women´s Committee, Past, present and future 1984
Kansa liikkeessä, Vaasa 1987
Kiuru, Sakari: Taakan tasaaja, Alli Lahtinen pohtijana ja päättäjänä 1926-1976, Helsinki 1994
KK: E-liikkeen uranuurtajia, Helsinki 1967
Müller, Hans: Internationella kooperativa alliansens historia, Stockholm 1927
Rhodes, Rita, Dionysos Mavrogiannis: Thematic Guide to ICA Congresses 1895-1995, Geneva 1995
Rhodes, Rita: The International Co-operative Alliance During War and Peace 1910-1950, 1995
Report of the Proceedings of the Eleventh International Co-operative Congress, Gent 1924
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää legenda jo eläessään, Porvoo 1973
Suonoja, Kyösti: Kuluttajat rakentavat I
Watkins, W.P.: The International Co-operative Alliance 1895-1970, London 1970
Webb, Catherine: The Woman with the Basket, The Story of the Women´s Co-operative Guild, Manchester 1927