Kannen kuva Marja Seppälä
NUMERO 11
11.11.2010
Pääkirjoitus
SUOMI: Tervetuloa meille!
LAPPI: Päätösvaltaa aluetasolle
HISTORIA:
Mannerheim kylmässä kyydissä
IHMISTEN KANSSA: Kaukana – keskellä elämää
KULTTUURIHISTORIA: Täällä vanha on valttia
TERVEYS:
Sairaan terveellistä
Hyvää arkea diabeteksen kanssa
ELÄMÄ: Tässä, läsnä
RAJAN TAAKSE: Itse etsitty on yksilöllinen
PUUTARHA:
Pihapiirin perustana perinteet
Samettinen sammalpeitto
Nokkonen
KYLÄKOULU: Koulu kylän sydämenä
MAAILMALLA: Vastakohtien maassa
RUOKA: Pottua pöytään
TAITURI: Niille joita väri viehättää
KÄSITYÖT:
Näppärästi koukku käy
Helpon maton hetki
Kevyttä pörheää
SUURTYÖ: Kukkii mattokin kerran
TOISTUVAT:
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Koti maalla
Elämäntilanteita
Uuden edessä
Ristikko
Papin päiväkirja
Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 16.12., Pellervon Iso Kalenteri marras-joulukuussa ja Maatilan Pellervo 2.12.2010.
Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.
Marsalkkaa on kyyditetty romaanihenkilönä jo puoli vuosisataa.
Varjo Kiasman seinällä? Tammikuussa C. G. E. Mannerheimin kuolemasta tulee 60 vuotta, mutta nyt hänen varjonsa yltää melkein Hollywoodiin. Harva muistaa, miten suomalaisuusaatteen ajajat halusivat muuttaa miehen nimenkin: Kaarle Kustaa Eemeli. Mannerheim on äänestysten suurin suomalainen, mutta suurimiehistämme hän oli vähiten suomalainen.
Vaikka Markus Selin ja Renny Harlin suunnittelevat suomalaista elokuvaa Marskista, voi olla, että KKE ei olisi innoittanut heitä. Nimenmuutosidea kertoo, miten Mannerheimia on aina käytetty hyväksi: hänellä myydään jopa viinaa ja purkkiruokaa, toteaa Hannu Raittila. Ruoka on vorschmakia, jonka idea on sama kuin pyttipannun. Hyvää se silti on.
Harlin ja Selin vetoavat rahapulassaan isänmaallisiin piireihin, ja tukea on tullut Paavo Lipposelta, Hjallis Harkimolta sekä joltakin pokerinpeluulla rikastuneelta miljonääriltä. Hanke on kylmästi kaupallinen, mutta sen seuraaminen on hauskaa, joten rahavaikeuksien soisi jatkuvan.
Varjo Kiasman seinällä on Johannes Salmisen esseekokoelman (2003) nimi: ratsastajapatsas seisoo Helsingissä Kiasma-museon edessä. Kirjailijoita Mannerheim on aina kiinnostanut, ehkä siksi että hänestä ihmisenä tiedetään vähän. Mannerheimista tuli rooli, mies pysyi etäisenä. Häntä on voinut ihailla tai vihata, miten tahansa.
1950-luvun modernistit inhosivat tasapuolisesti romanttista oikeisto- ja vasemmistopropagandaa, mutta Mannerheim kiinnosti. Ensimmäisenä kohautti Paavo Rintala: hän pisti rinnakkain talonpoikaisen kansannaisen ja aristokraattisen sotilaan. Mitä ihmeellistä siinä oli? Nykynäkökulmasta ei mitään. Mummoni ja Mannerheim (1961) vain aloitti kirjasotien ajan.
Rintala oli uskonnollinen sodanvastustaja. Muut tuon ajan modernistit lähestyivät Mannerheimia reaalipoliitikkona. Veijo Meri kirjoitti itsensä näköisen eli mainion elämäkerran, Paavo Haavikko palasi Mannerheimiin monissa yhteyksissä. Ilmari Turjan Päämaja ja Laila Hietamiehen Sonja-sarja pysyvät myös asialinjalla, ja niin pysyy Jari Tervon Troikkakin, mutta Juha Seppälä muuttaa näkökulmaa.
Suomen historia -teoksessa (1998) Mannerheim puhuu nykyslangia, pidättelee ripulia, löytää sisältään sekä naissankarin että hevosen. Julkisuudessa Seppälä totesi, että kukaan ei ole tietoisesti koettanut kääntää Mannerheim-myyttiä päälaelleen. Hän siis yritti.
Seppälä ei ollut ihan oikeassa. Jo 1970-luvun alussa runoilija, kuvataiteilija Leo Lindsten maalasi sarjan muotokuvia, joissa marsalkka näyttää vanhalta Charles Chaplinilta. Maalaukset ovat lempeitä, Lindsten tajusi Marskin roolia, ja mukava yksityiskohta on, että Marsalkka-romaanissa (Siltala 2010) Hannu Raittila arvelee, että vain Chaplin olisi kyennyt tekemään elokuvan Mannerheimista.
Myytin murskaaminen ei loppunut Seppälään: Katariina Lillqvistin elokuva Uralin perhonen (2008) aiheutti kohun Marskin seksuaalisesta identiteetistä. Lillqvistin kanssa yhteistyötä tehnyt Hannu Salama on pitänyt huolen, että punaorpojen kokemukset muistetaan muuallakin kuin Pispalassa.
Kaiken jälkeen Raittila on löytänyt uuden kulman: Mannerheim ja Ernst Hemingway! Kuolemaa odottava Marsalkka on joutumassa kylmän sodan pelinappulaksi. Raittila irtaantuu Suomesta ja siirtää painopistettä kohti Yhdysvaltoja. Jenkeille Mannerheim on antikommunisti, jota voi propagandassa käyttää hyväksi. Idea ei ole tuulesta: Mannerheimin suuri haave 1919 oli vallata Pietari bolshevikeilta. Raittilan Mannerheimin koti on vanha Pietari, jonne hän ei enää pääse. Nyt pääsisi, joten Marsalkka sopii ajan henkeen. Kun Kiina vielä vähän vahvistuu, näkökulma kannattaa siirtää Mannerheimiin vakoilutoimiin Kiinassa.
Raittila siis kyntää moneen kertaan äestettyä peltoa. Romaanissa on kolme kertojaa: Mannerheim, eversti Aladar Paasonen ja Martha Gellhorn. Kaksi viimeksi mainittua kirjoittavat Mannerheimista, Paasonen elämänkertaa, Gellhorn elokuvakäsikirjoitusta CIA:n tarpeisiin. Yllättäen mukaan tekstiin astuu itse Raittilakin ja puhkaisee fiktion: näkökulma siirtyy talveen 2010 ja sopimukseen, jonka mukaan Raittilan oli määrä kirjoittaa romaani Harlinin elokuvan käsikirjoituksesta. Onneksi siitä ei tullut mitään.
Hyvä oivallus on pistää kaksi sodan tuntijaa, Mannerheim ja Hemingway, ymmärtämään toisiaan. Miehiä yhdisti oikeastikin toimittaja Martha Gellhorn joka tapasi Mannerheimin, oli Hemingwayn kolmas vaimo ja kävi Suomessa raportoimassa talvisodasta. Loput Raittila on repinyt hatustaan. Pamisoksen purkaus -romaanin (2005) jälkeen Raittila oli pettynyt sekä romaanimuotoon että kirjailijan osaan. Onneksi se meni ohi.
Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: