|
Viimeissimmän Tanskan käyntini yhteyteen kuului vierailu Kööpenhaminan turkishuutokauppakeskuksessa. Tämä noin 3 000 tanskalaisen turkistuottajan omistama osuuskunta on omalla toimialallaan maailman suurin.
Osuuskunnan toimitusjohtaja esitteli ylpeänä yritystään, jolla menee oikein hyvin siitä huolimatta, että turkisalalle tyypillinen raju hintavaihtelu on ollut viime aikoina tanskalaistenkin turkiskauppiaiden vaivana. Vaikka toimitusjohtaja esitteli luonnollisesti toimialansa ja yrityksensä keskeiset luvut, tarttui korvaani tällä kertaa aivan toinen asia: meille kerrottiin, että jokainen tanskalainen turkiseläin (pääasiassa minkkejä) on rekisteröity ja että näistä eläimistä tiedetään muutoinkin yksilökohtaisesti kaikki tietämisen arvoiset asiat niin sanotusti kehdosta hautaan. Jokaisen nahan mukana kulkee tilalta lähtien viivakoodilappu, joka kertoo paitsi tiedot nahan kasvattajasta ja kunkin eläinyksilön "kantakirjasta", myös kaikki kasvatuksen aikaiset tapahtumat, oli sitten kysymys ruokinnasta, lääkinnästä, elinolosuhteista tms. Toimitusjohtajan mukaan hän voi tarvittaessa kertoa kysyjälle vaikkapa jokaikisen aterian "menuun" ja sen valmistamisessa käytetyt raaka-aineet.
On aivan selvää, että tällaisen tietokannan keruu ja ylläpito ei ole helppoa eikä halpaa. Vielä yllättävämmäksi tämä tieto tuli, kun kuuli turkistuotannon kustannusrakenteen: nahan keskihinta 140-150 kruunua, josta yksin ruokintakustannuksiin menee 80-90 kruunua. Tanskalaiset turkistuottajat pitävät keräämäänsä tietoa kuitenkin vaivan ja hinnan väärtinä. Sitä käytetään apuna mm. seurantatutkimuksissa, joiden avulla pyritään selvittämään eri tekijöiden vaikutusta turkisten laatuun ja kehittämiseen. Samoin tietoa hyödynnetään turkisten kuluttajamarkkinoinnissa, kun on tarve kertoa kuluttajille turkisten alkuperästä tai vaikkapa eläinten elinolosuhteista.
Paras pärjäämisen
resepti läpinäkyvyys
Tämä tuore Tanskan kokemus palautti uudelleen mieleen muutaman vuoden takaisen keskustelun vuorineuvos Tauno Matomäen kanssa. Matomäki peräänkuulutti suomalaisille elintarvikkeille alkuperätietoa vähän samaan tapaan kuin ranskalaisilla chateau-viineillä. Hän kertoi esimerkkinä, että jokaikinen suomalaisessa laivateollisuudessa käytetty teräslevy on leimattu yksityiskohtaisilla alkuperä- ja tunnistetiedoilla ja ihmetteli, miksei suomalainen talonpoika - varsinkin kun se omistaa pitkälle itse omia raaka-aineitaan jatkojalostavan teollisuuden - kykene kertomaan samoja tietoja elintarvikkeiden osalta.
Olen omalta osaltani miettinyt ja puhunutkin moneen otteeseen tästä alkuperäasiasta. Minusta on tuntunut jo pitkään siltä, että avoimilla ja ankarasti kilpailluilla elintarvikemarkkinoilla suomalaisen elintarviketeollisuuden paras hengissä selviytymisen resepti piilee siinä, että maatalousraaka-aineemme erityisominaisuudet - joita toki on, niin kuin me kaikki suomalaiset hyvin tiedämme - onnistutaan hyödyntämään sekä teknisesti että kaupallisesti mahdollisimman hyvin.
Avain suomalaisten elintarvikkeiden laadun hyödyntämiseen piilee kuitenkin raaka-aineiden alkuperän tunnistamisessa. Tunnistusketjun on oltava aukoton ja "läpinäkyvä" tuottajalta kuluttajalle asti. Kun olen joskus ottanut nämä kysymykset esille keskusteluissani elintarvikeyritystemme johdon kanssa, on asia kyllä tunnettu ja tunnustettukin, mutta kerrottu sen kehittämisen nykyistä laajemmalle vietynä kilpistyvän lähinnä taloudellisiin kysymyksiin. Huonon talouden tausta on taas kerrotun mukaan siinä, että kuluttajat eivät ole valmiit todellisessa ostotilanteesta maksamaan tuotteen laadusta ja alkuperästä.
Kysyntää ei auta
jäädä odottelemaan
Haluamatta millään tavoin vähätellä kannattavuusongelman merkitystä, olen itse taipuvainen ajattelemaan niin, että tässä asiassa maksukykyistä kysyntää ei auta jäädä odottelemaan. Tuottajien ja kaupan pitää itse olla aktiivisia sen luomisessa. Eivät kuluttajat osaa kysyä, eivätkä he halua maksaa semmoisista asioista, joita he eivät kunnolla tunne. Laatu pitää kerta kaikkiaan tuotteistaa, kaupallistaa ja markkinoida sen jälkeen tehokkaasti kuluttajille. Jos tanskalaiset turkistuottajat kykenevät siihen kertomallaan tuottorakenteella, niin kyllä sen pitää olla mahdollista myös suomalaiselle elintarviketeollisuudelle, jonka merkitys jokaiselle kuluttajalle on niin ratkaisevan keskeinen.
Tässä palataan takaisin tuotteen alkuperään ja sen sertifiointijärjestelmiin, jolla tieto välitetään tehokkaasti ja uskottavasti läpi koko jalostusketjun tuottajilta kuluttajille. Ja myös siihen, että periaatteessa tuottajien omistamilla osuuskunnilla pitäisi kaiken järjen mukaan olla vähintäänkin etulyöntiasema tämän asian organisoimisessa ja sitä kautta aidon kilpailuedun luomiselle omien yritystensä tuotteille.
Samuli Skurnik
| Sivun alkuun |