Kestääkö ketju?
Elintarvikeketjussa työskentelevillä osapuolilla on tänä päivänä monia perusteltuja huolia. Tuotteiden turvallisuudesta huolissaan olevat kuluttajat haluavat siksi varmistua syömiensä elintarvikkeiden alkuperästä, laadusta, käsittelymenetelmistä, jne. Tuottajat puolestaan kantavat lisääntyvän byrokratian ohella huolta tilanpidon jatkajien huolestuttavasta vähenemisestä ja maatilatalouden kannattavuuden jatkuvasta rapautumisesta. Vasta aivan viime aikoina nämä kaksi asiaa ovat alkaneet edes jollakin tavalla hahmottua osaksi yhtä ja samaa ongelmakenttää.
Ennen EU-jäsenyyttä ja markkinoiden avautumista yleisin puheenaihe tavallisen kansan suussa elintarvikesektorin asioista puhuttaessa oli ruoan kalleus ja viljelijöiden saamat suuret tukiaiset. Sen jälkeen on ainakin puhe ruoan kalleudesta kuitenkin loppunut - siitä yksinkertaisesta syystä, että hinnat ovat tuntuvasti laskeneet ja tuntuvat yhä useamman kuluttajankin mielestä jo pääosin varsin kohtuullisilta. Tukiaiset ovat taas etääntyneet EU-tasolle ja hautautuneet pääosin osaksi yleistä EU-byrokratiaa, ettei niistä tunnuta enää saatavan aikaan edes kunnollista poliittista riitaa.
Liiketaloudellinen
yhtälö ei kestä
Hämmästyttävää sen sijaan on, ettei maassamme ole
syntynyt vielä enempää puhetta siitä, miten turvallisen kotoperäisen ruoan saatavuus
voidaan jatkossa käytännön tasolla turvata. Ketjun alkupäästä katsottuna huolta
pitäisi jatkossa kantaa huomattavasti tähänastista enemmän ainakin kahdesta asiasta.
Ensiksikin siitä, että maassamme säilyy mahdollisuudet maatilatalouden kannattavalle
jatkolle sellaiselle määrälle tiloja, että kotimaisten kuluttajien määrälliset
tarpeet voidaan tyydyttää.
Nykynäkymillä tämä ei ole mitenkään itsestään selvää, sillä esimerkiksi Elintarviketieto Oy:n vastikään tekemä selvitys lihantuotannon jatkajista ja heidän tuotantoaikeistaan viittaa huolestuttavan nopeaan tuottaja- ja tuotantomäärien alenemiseen. Ja syytkin ovat varsin selvät. Paitsi että tilanpidon lopettamiset liittyvät tuottajakunnan korkeaan ikärakenteeseen ja siitä seuraaviin tilanpidosta luopumisiin, on kyse maatilatalouden kannattavuuden heikkenemisestä kun yhteiskunnan tukimarkat ja -eurot vähenevät eikä markkinoiltakaan näytä olevan tulossa mitään lisää.
Toinen asia on sitten se, että kuluttajapuoli näyttää tuudittautuneen kovin helpolla elintarvikkeiden halpojen hintojen autuuteen ja seuraa tyytyväisenä kun yhä vahvemmassa asemassa oleva kauppa kilpailuttaa surutta markkinoiden avauduttua jyrkkeneviin kilpailuasemiin hajautuneita elintarvikeyrityksiä. Vaikka kuluttajat ovat syystäkin olleet huolestuneita maailmalta kantautuvista elintarvikesektorin skandaaleista ym. hormoni- ja geenikeskusteluista, en ole ainakaan itse sattunut huomaamaan vielä yhtään puheenvuoroa, jossa olisi laskettu yhteen yksi ynnä yksi ja tehty se ilmiselvä päätelmä, että tällä menolla elintarvikeketjun liiketaloudellinen yhtälö ei mene kerta kaikkiaan umpeen. Jos julkisen vallan rahavirrat maatilataloudelle koko ajan vähenevät, eivätkä kuluttajat ole valmiit maksamaan lisääntyvistä turvallisuus, laatu- ym. vaatimuksistaan penniäkään lisää tuottajalle, ei tuottajilta voi kohtuudella edellyttää pienenevillä katteilla lisää palveluja.
Kun olen viime aikoina keskustellut pellervolaisella kentällä tapaamieni osuuskuntien luottamushenkilöiden ja osuuskuntien jäsenten kanssa, on tämä kysymys noussut usein keskusteluissa esille. Tuottajat kyllä ymmärtävät kuluttajien kasvavia tarpeita ja jakavat heidän huolensa elintarvikkeiden turvallisuusongelmista. Toisaalta he pelkäävät, että jos nykykehitys jatkuu, heillä on hyvästä halustaan huolimatta yhä heikommat edellytykset vastata kuluttajien huoleen.
Elintarvikeketjun
kansallinen strategia
Nyt olisikin korkea aika aloittaa keskustelu elintarvikeketjun
kansallisesta strategiasta aivan uudelta ja avoimelta pohjalta. Kuluttajien yhtäältä
pitäisi ymmärtää, että nykymaailmassa elintarvikkeiden tuottaminen ja jalostaminen on
kuin mitä muuta hyvänsä taloudellista toimintaa ja siinä pätevät normaalit talouden
lait. Jonkun on nämäkin laskut maksettava. Myös kuluttajien on oltava omalta osaltaan
valmiit tunnustamaan se, että ruoan ostopäätöksissä kannattaa hinnan ohella
kiinnittää huomiota myös muihin tärkeisiin laatu- ja turvallisuusasioihin ja oltava
niistä valmiit maksamaan kohtuullinen korvaus myös tuottajalle.
Vastaavasti tuottajien etu on pyrkiä elintarvikeketjun rahavirtojen osalta, tulivatpa ne sitten markkinoilta tai julkiselta vallalta, mahdollisimman suureen avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen. Mitä selkeämpiä ja läpinäkyvämpiä asiat elintarvikeketjun eri vaiheissa ovat, sitä luottavaisemmin tuottajat voivat suhtautua siihen, että myös kuluttajat ovat valmiit maksamaan nykyistä enemmän saamastansa laadusta, alkuperävarmuudesta, turvallisuudesta, tuotantoeläinten ja luonnon hyvästä kohtelusta, jne.
Jotta tämä kaikki saadaan toimimaan, on tärkeää, että elintarvikeketjun kaikki osapuolet - kauppa mukaan luettuna - sitoutuvat yhteisesti avoimuuteen, läpinäkyvyyteen ja reiluun peliin. Itse olen vakuuttunut siitä, että tämä asia on paitsi välttämättömyys, myös yksi merkittävä kilpailuetu suomalaiselle elintarvikesektorille. Jos Suomessa elintarvikesektorin osapuolet jotakin aidosti ja vilpittömästi päättävät ja siihen myös sitoutuvat, saadaan se meillä myös käytännössä toimeksi. Ja se maa, joka tämän asian saa nopeimmin kuntoon, pystyy kehittämään siitä myös kilpailuedun paitsi omassa kotimaassaan, myös kansainvälisillä markkinoilla. Suomen kaltaiselle, päämarkkinoista syrjässä olevalle, ankarien tuotanto-olosuhteiden maalle, tällaisen kansallisen strategian syntyminen ja onnistunut toteuttaminen on jatkossa suorastaan elinehto.
Samuli Skurnik
| Sivun alkuun |