Virkakiellossa

ampo-Leonia-Pohjola-suunnitelmaa on perusteltu suomalaisuudella. On tärkeää, että kansainvälistyvien pääomien maailmassa on jotakin, joka varmasti pysyy kotimaisissa käsissä ajasta toiseen. Kun synnytetään suomalaisessa omistuksessa oleva finassitavaratalo, voidaan samalla varmistaa suomalaisen elinkeinoelämän kannalta ns. strateginen omistus.

Suunnilleen näinhän tämä julkinen resoneeraus on kulkenut. Julistus kuulostaa hienolta. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että uuden sinivalkoisen linnakkeen synnyttämisessä laatusana suomalaisuus on tarkoitettu juhlapuheisiin. Syyt outoon asetelmaan ovat ihan muualla. Politiikassa.

Sampo-Leonia(-Pohjola) on tietysti suomalainen niin kauan kuin kukaan suomalainen iso osakas ei myy omistustaan jollekin ei-suomalaiselle. Pörssiyhtiön määritelmään kuitenkin kuuluu, että yhtiö on joka päivä kaupan. Myös Sampo-Leonia-Pohjola on myynnissä joka päivä. Sen voi ostaa pörssistä se, jolla on rahaa ja joka uskoo kaupan jälkeen tekevänsä sillä vielä enemmän rahaa.

oko nykyinen asetelma syntyi siksi, että yksi Pohjolan osakepotti kiersi ensin Meritasta Ruotsiin Skandialle ja sen jälkeen takaisin Sammolle (mittatappiota suomalaisille tuli 600 miljoonaa). Kun pakettiin liitettiin Leonia valtion suosiollisella myötävaikutuksella, saatiin aikaan finanssitavaratalo.

Mitään sinivalkoista linnaketta uudesta tavaratalosta ei kyllä rakennu. Nykyaikaisen pörssiyhtiön filosofiaan, corporate governanceen , ei istu omistusten sementointi. Jos omistus betonoidaan niin tiukasti, että omistajat eivät myy mistään hinnasta, ei sellaisen yhtiön osakkeen arvolla ole tämän jälkeen kuin yksi suunta - alaspäin. Tämä taas ei kuulu siihen ideologiaan, jonka nimi lausutaan nykyisin shareholder value eli omistaja-arvon kasvattaminen. Siihen kuuluu, että aina pitää voida myydä, kun ostaja maksaa riittävän paljon.

Sampo-Leonia-Pohjola-järjestelyä onkin katsottava toisesta näkökulmasta. Sinivalkoisuus ei ollut mikään motiivi tehdä yhtään mitään. Oikeat syyt löytyvät ihan muualta. Järjestely oli toisinto sille sopimukselle, jolla Suomen valtion omistama Enso naitettiin yhteen ruotsalaisen Wallenberg-dynastian Storan kanssa.

un Enso oli kaupan, osuustoiminnallisen Metsäliiton miehet tiedustelivat kohteliaasti, mahtaisiko Ukko Valtio olla kiinnostunut myymään omistuksensa kotimaiselle metsänomistajain osuuskunnalle. Metsäliiton osaamista suomalaisena omistajana ei kukaan voine kiistää. Euroopan suurin tuottajaosuuskunta pyörittää maailmanlaajuista bisnestä ja suurin tytäryhtiö Metsä-Serla takoo pöytään kilpailijoitaan parempia tuloksia.

Kuten tiedetään, kauppoja ei tullut. Metsäliiton miehet eivät päässeet kauppa- ja teollisuusministeriössä porstuaa pidemmälle. Valtio myi kruununjalokivensä ulkomaille ilman tarjouskilpailua ja ilman sen kummempia selvityksiä.

Täsmälleen sama tapahtui Sampo-Leonia-operaatiossa. Osuuspankki, Suomen johtava yksityispankki ja Pohjoismaiden kannattavin pankkilaitos, oli esittänyt jo varhain kiinnostuksensa ostaa Leonia, edellyttäen tietysti että pankki on kaupan. Ei saanut Osuuspankki Leoniaa. Leonia myytiin ilman tarjouskilpailua. Valtion sotkeutui asiassa vielä yksityisen yhtiön valtaukseen. Osuuspankin ainoaksi viaksi tuntui jäävän se, että se tosiaankin oli suomalainen pankki, jota ei voi vallata.

Näistä kahdesta tapauksesta voidaan vetää ainakin seuraavat johtopäätökset.

Valtion omaisuutta myydään ensisijaisesti poliittisin, ei taloudellisin perustein. Ensin valitaan ne, joille ei myydä ja sen jälkeen ryhdytään kissojen ja koirien kanssa etsimään sitä, jolle omaisuus kelpaisi.

Ei kannata ihmetellä, että tavarasta ei saada parasta mahdollista hintaa.

Erityisen vaarallista on nykyisen politiikan mukaan myydä osuustoiminnalle. Sekä Metsäliitto että OP-ryhmä huomasivat, että ne molemmat oli asetettu eräänlaiseen virkakieltoon. Suomessa on kehitelty uusi Berufsverbot .

un valtio myy omaisuuttaan, perusteet keksitään tilanteen mukaan. Se ei tietysti ole uutta. Entinenkin ministeri sanoi aina esittelijälle, että keksi sinä perustelut, minä teen päätökset. Uutta on se, että valtio sotkeutuu yksityisten yhtiöiden ja henkilöiden valtapeleihin eikä haluakaan saada omaisuudestaan parasta mahdollista hintaa.

Sanottiin, että Osuuspankille ei voi myydä, kun se kauppa johtaisi saneerauksiin.

Mitähän posteissa nykyisin tapahtuu? Kun Leonia irtisanoi sopimuksensa postin kanssa, niin onko maassa muusta puhuttukaan kuin saneerauksista?

Sanottiin, että on hyvä, että Ensossa säilyy suomalainen valvonta.

Säilyi minkä säilyi. Heti sen jälkeen, kun Stora Enso syntyi, Wallenberg-ryhmä vaihtoi Stora Enson tapettipaperit äänivaltaisiin osakkeisiin. Kuka tosissaan uskoo, että Wallenbergit eivät jatkossa käytä sitä valtaa?

Kun ruotsalainen Skandia rahasti hallussaan olleen Pohjolan osakepotin ja myi Sammolle, alkoi kaupankäynti Suomi-yhtiön omistamasta vielä isommasta potista. Suomen kumppaniksi haetaan milloin ketäkin. Jos suomalaisuus halutaan turvata, niin parhaiten kumppaniksi sopisi Tapiola. Miksi se ei kelpaa? Vai onko se liian hyvin johdettu ja liian osuustoiminnallinen yritys?

Varmasti moni osuustoimintayhtiön tirehtööri tuumii näinä päivinä, että asetelmassa on viisaalle kylliksi. Osuustoiminnalliset yritykset joutuvat vakavasti miettimään, mistä ne etsivät jatkossa liittolaisia.

Näyttää siltä, että kotimaasta on vaikea löytää kumppaneita. Syynä ei ole talous vaan politiikka.

Osuustoiminta joutuu jatkossa hakemaan kumppaninsa kauempaa.

Sen lisäksi osuustoiminnan harteille tuntuu jäävän entistä selvemmin sinivalkoisen perinnön hoitaminen.

Näkemiin

Tämä palsta loppuu tähän. Siirryn toisen talouslehden, Maaseudun Tulevaisuuden palvelukseen. Kiitän lukijoita, samoin ja toisin ajattelevia, tuttuja ja tuntemattomia, miellyttävästä yhteistyöstä ja vuorovaikutuksesta.

Paljon kiitoksia.

Näkemiin.

LAURI KONTRO

| Sivun alkuun |