Vuosi 1942, nro 6

 Kirjoittanut Niilo Liakka

Mitä osuustoiminta on?

Osuuskauppaliike tulee v. 1944 satavuotiaaksi. Sen lähtökohdaksi on näet asetettava englantilaisten "kunnon esitaistelijain", Rochdalen työmiesten silloin perustama kulutusosuuskunta. He olivat joutuneet elämään taloudellisessa ahdinkotilassa ja ajattelemaan toimeentulonsa turvaamista, joka johti heidät ryhtymään erikoisella tavalla järjestettyyn yhteistoimintaan. Miehet olivat oppimattomia, ainoastaan vähän perehtyneet Englannin historiaan. Mutta he olivat vakavia kristittyjä, eivät anglikaanisen valtiokirkon jäseniä, vaan 16oo-luvulla syntyneen puritaanisen kristillisyyden käsitykseen eläytyneitä. Tämä reformeerattuun uskonpuhdistuksen suuntaan lukeutuva katsomus tahtoi uudistaa kristillisyyden, tehdä Kristuksen opin, jonka esikuvana Vapahtaja oli elänyt, koko ihmiselämää henkevöittäväksi voimaksi. Sillä tuli senvuoksi olemaan hyvin suuri vaikutus Englannin valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään ja sen merkitys kasvoi suuresti, kun sen keskuudesta lähtivät siirtolaiset, jotka Atlantin takana aloittivat ihanteittensa mukaisen yhteiskuntaelämän. Siitä syntyivät Amerikan Yhdysvaltojen luojat. Englannissa he saivat alkukristillisyyden hengen elvytetyksi kansan suurien joukkojen sieluissa. Silloin syntyi kaipuu saada taloudellis-yhteiskunnallinen elämäkin

sopusointuun evankeliumin hengen kanssa. Ruvettiin miettimään, miten hätä ja kurjuus olisi poistettavissa ja yhteiskuntaelämä jä4estettävissä sorretun kansanosan kohtuullista toimeentuloa turvaavaksi. Tuskallisesti tunnettiin ristiriita toisaalta Jumalan valtakunnan ja veljeyden hengessä elävän ihmiskunnan sekä toisaalta vallitsevan epäkristillisen todellisuuden kanssa. Puritaanien keskuudesta nousi useampia suuntia eli lahkoja, joista yksi oli kveekarien seurakunta. Sen perussäännöissä sanotaan: "Jokainen kantaa lähimmäisensä kuormaa ja vaeltaa veljellisessä rakkaudessa."

Kveekareihin kuuluvat varakkaat miehet tunsivat velvoitukseksensa käyttää rikkauksiansa ja henkisiä voimiansa taloudellisissa vaikeuksissa elävien seurakuntalaisten avustamiseen. Mielenkiintoisia yrityksiä siihen suuntaan tehtiin jo 18:nnen vuosisadan alussa. Kun sitten koneiden, kehruu- ja kutomakoneen sekä höyrykoneen, keksintö saman vuosisadan lopulla ja ns. teollisuuden vallankumous 19:nnen vuosisadan alussa nosti kurjuuden korkeimmilleen, tehden mm. suuren kutojain ammattikunnan toimeentulon mahdottomaksi, niin ponnistukset lisäytyivät. Suurtehtailija Robert Owen, joka on erehdyttävästi tullut mainituksi osuustoiminnan isäksi, oli niitä jaloja englantilaisia, jotka kuluttivat omaisuutensa työväestön taloudellisen tilan parantamiseen. Hänen samoinkuin edeltäjäinsä samanmielisten katsantokanta. tähtäsi jonkinlaiseen hyväntekeväisyysjärjestelmään, joka vaati suunnattomia summia ja jäi kuitenkin jotenkin tuloksettomaksi.

Mainitut Rochdalen kankurit olivat kokeneet noiden ihmisystävällisten pykimysten tehottomuuden. Heissä kypsyi uusi käsitys toiminnan periaatteesta. He eivät toivoneet armeliaisuutta, vaan yksilön ja ryhmän taloudellisen tilan kohentamiseksi kunkin työnteon ja suoritusten oikeudenmukaista arviointia.

Siinä mielessä he päättivät liittyä yhteen valvoaksensa ja edistääksensä, työn ja niiden yhteiskuntaluokkien etuja, jotka tekevät taloudellista työtä ja joiden toimeentulon määrää kokonaan tai etupäässä tämän työn tuottama tulo.

Osuuskunnan perustajina esiintyi 28 kankuria, jotka sepittivät oman ymmärryksensä mukaan säännöt. Niihin tuli määräyksiä, jotka olivat entisestään tuntemattomia taloudellisissa toimintaohjelmissa ja jotka ovat sitten tulleet tunnustetuiksi koko maailman osuuskauppaliikkeen perussäännöiksi. Niistä on syy mainita seuraavat seitsemän:

1. Tarpeellisen pääoman kokoavat jäsenet, joille maksetaan siitä määrättyä korkoa.

2. Ainoastaan puhtaimpia saatavissa olevia tavaroita pidetään myymälässä kaupan.

3. Täysi mitta ja paino on annettava.

4. Tavallisia päivänhintoja noudatetaan eikä luottoa myönnetä eikä saa pyytää.

5. Ylijäämä jaetaan kunkin jäsenen ostojen mukaisesti.

6. "Jäsen- ääni" periaatetta sovelletaan ja miehellä ja naisella on jäseninä yhtäläinen oikeus.

7. Määrätty prosentti puhtaasta voitosta on määrättävä kasvatustarkoituksiin.

Nämä säännöt voivat tuntua kuivilta. Mutta jos tarkoin ajattelemme niiden mukaisesti johdettua talouselämää, niin myöntänemme, että niitä sovellettaessa yhteiskunta muuttuisi toisenlaiseksi kuin se nykyään on.

1. Pääoman kokoaminen johtui ui kulutusosuuskunnan luonteesta, jossa voidaan aloittaa vähemmällä kuin tuotannollisissa yrityksissä. Päättäväisyyttä siinä koeteltiin, sillä kaksi vuotta oli keräystä toimitettava viikottain suoritettavin erin, ennenkuin 700 puntaa oli koossa, että katsottiin voitavan aloittaa uusi kulutustavarain hankintatapa.

2, 3. Tavarain väärennys ja epärehellinen mittaus ja punnitus oli siihen aikaan aivan yleinen varsinkin köyhäin pienissä kaupoissa, joten sitä vastaan tahdottiin turvautua.

4. Päivähintojen noudattaminen myynneissä osoittaa oikeaa käsitystä kaupasta. Vähävaraiset eivät voi aloittaa hintoja polkemalla. Velkakaupan kieltämisellä tarkoitettiin vaatia kutakin tekemään työtä toimeentuloansa varten ja välttämään muiden rasitukseksi joutumista, käyttäen ansionsa oikein. Peformeerattujen kristittyjen keskuudessa on tässä suhteessa vakavampi velvoitus kuin lutherilaisilla, vaikka vaikeuksiin joutunutta autetaankin. Sitä varten perustetaan säästökassoja, joista annetaan kunnollisille tarvitsijoille lainaa. Avustuskassasta erityisissä tapauksissa annetaan suoraa lahjaakin, mutta sen asian tulee olla johtokunnan harkittavana eikä kaupan myyjäin. Velkakauppaa katsotaan sekä kaupan että velaksiottajain turmelijaksi. Se herättää velttoutta ja huolimattomuutta.

5. Ylijäämän jakamisesta oli kauan keskusteltu, kunnes erään jäsenen päähän lensi ajatus, että se oli tapahtuva ostoksien pohjalla. Sehän toteutti parhaiten kunkin jäsenen osallistumisen oikean korvaamisen periaatetta.

6. Kansanvaltaista ja tasa-arvoon perustuvaa järjestelmää englantilaiset sovelluttivat paljon yhteiskunnassakin, siksi myös osuuskaupassansa. Naisen yhtäläinen oikeus ei liene sitä ennen tullut julkisessa toiminnassa missään muualla tunnustetuksi.

7. Kansanopetus oli Englannissakin tähän aikaan vielä heikkoa. Mutta osuustoiminnan aloittajat olivat siitä selvillä, että heidän liikkeensä, samoin kuin myös heidän elämänsä yleensä kaipasi oppia ja sivistystä, ei vain tietoja, mutta ymmärrystä niiden sovittamiseksi käytäntöön. Kasvatusrahaston kartuttamista on jatkettu edelleen ja liikkeen laajentuessa se on suuresti lisäytynyt. Sen avulla on voitu jatkuvasti tukea nuorison opintoja, kustantaa osuustoiminnallista valistustyötä sekä kouluttaa henkilökuntaa osuuskuntain palvelukseen.

Noihin alkuperäisiin sääntöihin sisältyy, niinkuin näemme, erinomaisen kantavia ajatuksia, jotka olivat perustajissa syntyneet ja kypsyneet ja jotka ovat tulleet tunnustetuiksi taloudellisiksi ohjeiksi kaikkialla, missä osuuskauppatoimintaa on toteutettu vuosisadan varrella. Täydellä syyllä noille Rochdalen kankureille on omistettu "kunnon esitaistelijain" nimi.

Nerokkaimpia heidän ajatuksistaan oli, että he katsoivat osuuskauppansa puhtaasti taloudelliseksi yritykseksi, lähinnä kotitalouden tarvikkeiden hankkimiseksi, aluksi ruoka-aineiden, sitten vaatetus- ym. tarvikkeiden. Kun tämä on yleinen tarve, koska kaikkien ihmisten tulee saada syödä, ja sitä parempi, mitä kunnollisempaa, vaikka ei ylellistä ravintoa, koska sen puute alentaa työkykyä, niin katsottiin yhteenliittymisen voivan kehittyä yleiseksi. Mitään uskonnollisia, valtiollisia, ammatillisia tai muita rajoituksia ei jäseneksi pääsemiselle pantu.

1 Englannista on lähtenyt se osuustoiminnallinen käsityskanta, että osuuskunta on olemassa kaikkia sen yhteiskunnan jäseniä varten, missä se vaikuttaa, eikä vain niitä satunnaisia jäseniä varten, jotka siinä kulloinkin elävät ja vaikuttavat, vaan kaikkia tuleviakin jäseniä varten, siis ei ainoastaan nykyistä sukupolvea, vaan kaikkia vastaisiakin sukupolvia varten.

Nykyaikainen nimensä arvoinen osuuskunta on, niinkuin on huomautettu, täysin oikeutettu omaksumaan kansanvaltaisen ihanneyhteiskunnan tunnussanan: kaikkien voimin kaikkia varten.

Tarkastellessa osuustoiminnan historiaa havaitsee, että juuri tässä on ollut pahin kompastuskivi, johon monessa maassa on pysähtynyt osuuskauppatoiminnan menestyksellinen kehitys. Osuuskauppatoimintaa ei ole jaksettu pitää sinä mitä se on, nimittäin taloudellisena ja useimmille soveltuvana, toimeentuloa edistävänä yrityksenä. Tähän sisältyy se, ettei osuuskaupan ole omaksuttava mitään uskonnollista, valtiollista tai ammatillista kantaa. jäsenten on sallittava kunkin määrätä kantansa niissä asioissa oman ymmärryksensä mukaan, eikä millekään suunnalle tai ryhmälle ole myönnettävä mitään erikoisia etuja. Kaikkia on kohdeltava samanvertaisina.

Yhtä tärkeäksi on osoittautunut se, ettei tavoitella oikeudettomia etuja muidenkustannuksella, nimittäin sellaisten, jotka rehellisesti tekevät työtä ja haluavat antautua tavaranvaihtoon muiden ammattien harjoittajain kanssa. Kun osuuskauppatoiminta on alunperin ollut etupäässä vähäväkisten yhteistoimintaa, on siinä vertaten vaivattomasti selviydytty kaupoissa kohtaavista koetuksista. Englannin osuuskauppaliike oli kulutusosuustoimintaa, eikä siinä pitkään aikaan pyritty omaa tuotantoa järjestämään. Maatalouselinkeinon harjoittajilta ostettiin ne elintarvikkeet, joita he valmistivat. Mitä ei ollut riittävästi omasta maasta saatavana, se ostettiin ulkomailta. Kelvollisesta tavarasta maksettiin kelvollinen hinta, joten vältyttiin kahnauksilta.

Maatalousmaissa, esim. Sveitsissä ja myöhemmin Tanskassa, sitävastoin kiintyi huomio osuustoimintaan maatalousammatin edistämiseksi. Erittäinkin näissä kahdessa pienessä maassa maanviljelijät verraten pian oppivat huomaamaan osuustoiminnan edut ja sen asettamat vaatimukset. Koskettelen erityisesti T a n s k a n oloja. Viljalajien hintain polkeutuminen 1870-luvulla huolestutti maataloudesta elävää väestöä. Tiedemiehet esittivät tuotantosuunnan muuttamista, karjatalouden asettamista peltoviljelyksen sijaan maatalouden pääasialliseksi tuotannonhaaraksi. Keksittiin koneita maidon jalostamista varten Englannin kauppaa tyydyttäväksi myyntitavaraksi, voiksi ja juustoksi, juurikasvit osoitettiin edulliseksi rehuaineeksi. Osuustoiminnastakin puhuttiin, mutta sen soveltaminen talonpoikain

ja pienviljelijäin oloihin tuntui siksi vaikealta, ettei sitä saatu aikaan ylhäältä eikä ulkoa päin tulevin toimenpitein. Kävi selville, että samoin kuin Englannin tehdastyöväki oli omin päin ymmärryksensä johtoa ja sydämensä ääntä kuunnellen

taloudellisen tilansa parantanut, samoin oli tapahtuva myöskin Tanskassa. Maamiesten oli itsensä kyettävä soveltamaan osuustoimintaa elinkeinoonsa.

Ja siihen he osoittivat pystyvänsä nopeammin ja paremmin kuin oli osattu odottaakaan. Lyhyessä ajassa Tanskasta tuli erityisesti maataloudellisen osuustoiminnan esikuvallinen maa. Eräs jyllantilainen talonpoika osasi järjestää osuusmeijerin v. 1882. Eikä kulunut monta vuotta, vain vajaa vuosikymmen, ennenkuin 90 % maan lehmien maidosta meni osuusmeijerien astioihin. Meijerien perustamisen yhteydessä sianhoito lisäytyi nopeasti. Ja sitten alkoi osuusteurastamojen perustaminen. Sekä voin että sianlihan vienti suuntautui Englantiin, jossa hinnat olivat paremmat kuin muualla ja menekki rajaton.

S v e i t s i n samoin kuin Tanskan maataloudellisen osuustoiminnan nousun nopeus selitetään samasta syystä lähteneeksi. Kuuluisan kansankasvattajan 7. H. Pestalozzin vaikutus, samoin H. Zschokken toiminta virkamiehenä ja kirjailijana liitetään siihen. jälkimmäisen Kultala-kirja oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ensimmäinen julkaisu, kun seura v. 1834. aloitti julkaisutoimintansa. Siinä kirjassa neuvotaan mm. yhteistoiminnallista voin- ja juustonvalmistusta, vaikka kirjoittaja ei osuustoimintaa osannutkaan neuvoa. Sveitsiläinen juustonvalmistushan on vaikuttanut paljon meidänkin maamme oloihin eräiden Etelä-Suomen suurkartanoiden kautta.

Tanskan maataloudellisen osuustoiminnan vaurastuminen, joka herätti suurta ihailua, jopa suorastaan ihmetystä, on sekä omassa maassa että ulkomaalaisten kesken luettu suuren kansankasvattajan, papin ja runoilijan N. F. S.Grundtvigin herätteistä syntyneen nuorisonkasvatuksen, kansanopistolaitoksen ansioksi. Kansanopistojen vaikutus oli vain omalaatuinen. Niihin kokoontui talvikaudeksi n. 20 vuoden ikäisiä nuoria miehiä 6 kuukaudeksi, kesällä 3 kuukauden oppijaksolle naisia. Heille ei opetettu maanviljelystä eikä karjanhoitoa, ei yleensä juuri mitään ns. käytännöllisiä aineita. Pääasiallinen osa opetusta omistettiin historialle ja kirjallisuudelle, etenkin runoudelle. Grundtvig oli myöskin voimallisen hengellisen liikkeen herättäjä, ja oppilaat tulivat kristillismielisistä kodeista. Kansanopistoissa ei kuitenkaan opetettu uskontoa, vaikka opettajain enemmistö oli jumaluusopin oppineita, monet pappeja. Kristillinen elämänkäsitys nuorisonopistoissa vallitsi, sitä henkivät historiaa ja kirjallisuutta käsittelevät esitelmät. Nuorten mieliin teroitettiin vain, että kristillisyys oli ensi sijassa elämää, jonka tuli kullekin selviytyä henkilölliseksi sisäiseksi käyttövoimaksi. Samalla nuoria innostettiin ihmiselämään ja toimintaan oman toimeentulonsa hyväksi ja yhteisen menestyksen edistämiseksi. Ihanteelliseen elämänkäsitykseen heitä johdettiin.

Tämä opetus- ja kasvatustyö, joka oli uutta maailmassa ja jolla oli vertauskohtia korkeintaan juutalaisten keskuudessa aikoinaan vaikuttaneissa profeettain kouluissa, osoittautui erinomaisen tehokkaaksi tekijäksi kansan kunnostajana taloudelliseenkin toimintaan. Kansanopistotyö oli vaikuttanut maassa parikymmentä vuotta ennen osuustoimintaliikkeen alkua ja sen vaikutus oli kohdistunut pääasiallisesti maanviljelijäväestöön. Toimintaikään ehtinyt sukupolvi, miehet ja naiset, isännät ja emännät, oli suureksi osaksi entisiä kansanopistolaisia. He kiintyivät herkästi osuustoiminnan aatteeseen, olivat opistoaikanaan toverikunnissa tottuneet yhteiselämään, jossa esitettiin omia mielipiteitä ja kuunneltiin toverien ajatuksia, harjoiteltiin keskustelun johtoa, sen selostamista, pidettiin pöytäkirjaa ym. Kaikkea siis, niitä osuuskuntain toiminnassakin esiintyy. Sekä puhuttua että painettua sanaa he olivat oppineet kuuntelemaan, arvostelemaan ja vapautuneet asiattomista epäluuloista niitä kuunnellessaan.

Huomioon ottaen edellä mainitut seikat on meidän sanottava, että tanskalaisilla maamiehillä oli monessa suhteessa paremmat edellytykset maataloudellisen osuustoiminnan järjestämiseen kuin esim. meillä S u o m e s s a. Olihan meilläkin jo muutama kansanopisto jonkin vuoden vaikuttanut ennen osuustoimintaliikkeen alkua. Mutta meillä ei ollut Grundtvigin herättävää vaikutusta. Kristilliset kansanliikkeet ovat täällä yleensä asettuneet enemmän tai vähemmän vieroksuvalle kannalle ns. maallista elämää kohtaan, kääntäneet mieliä haudantakaisen autuuden tavoitteluun, johon verrattuna ajallinen elämä on turhuutta - ainakin suun tunnustuksessa.

Tämän lisäksi kansanopetus oli vielä viime vuosisadan lopulle asti alkeellista. Vanhoilliset olivat vapauden puolustajia, vaativat kansalle vapautta saada jättää toistaiseksi nousevan polven varustaminen aj:in sivistyksellisiä vaatimuksia varten. Talonpoikaissäädyssä oli aikoinaan joitakin harvinaisen selvänäköisiä miehiä, jotka osasivat oikein arvostella kansansivistyksen merkitystä. Mutta he pysyivät kauan pienenä vähemmistönä.

Vv:n 1863-64 valtiopäivillä kansakoulusta keskusteltaessa eräät edusmiehet toivoivat, että yksistään maanviljelyksen parantamiseksi säädettäisiin suostuntaveron kantaminen, ja katsoivat, että vasta kun maanviljelys oli saatu kukoistavalle kannalle, siis hyvin tuottavaksi, olisi muka aika puhua kansakoulusta. Tämän käsityksen tuo vähemmistö leimasi erehdykseksi. Tässä oli, sen taholta teroitettiin, säädyn jäseniltä jäänyt huomaamatta, että taudin syy on ensin poistettava, ennenkuin parannusta voi toivoa. Nimittäin kansan yleinen raakuus ja taitamattomuus on paremman opetuksen ja oppilaitosten avulla poistettava, ennenkuin kituva ja alhaisella kannalla oleva maanviljelyksemme voi parempaan kukoistukseen tulla. Heillä oli vielä se käsitys, että ns. kansanopetus, nimittäin lapsille kansakouluissa annettava, "ei itsessään ole mitään täydellistä eikä muuta kuin alku ja halun anti täydellisemmän opetuksen hankkimiseen." "Rukoiltiin" talonpoikaissäätyä muilta säädyiltä anomaan, että suomi määrättäisiin' suomalaisten paikkakuntain kaikkien oppikoulujen, tieteellisten ja taiteellisten, opetuskieleksi, sekä "ettei tästä edes ketään vakinaisesti rohvessorin ja muihin opetusvirkoihin yliopistossa vakuutettako ilman suomenkielen täydellistä taitoa" ja että tämä uudistus pantaisiin toimeen kolmen vuoden kuluessa. Vasta vuosikymmeniä kestäneen työn ja taistelun jälkeen 'tämä korkealentoinen suunnitelma on toteutunut.

Suomen osuustoimintaliike eroaa muutenkin tanskalaisesta siinä, että se pantiin alulle ja että sitä kauan aikaa johdettiin ylhäältä päin, kunnes tämä menettely kävi mahdottomaksi, niinkuin professori Gebhardin kirjelmästä v. 192o Pellervo-Seuran vuosikokoukselle osoittautui. Olemme muutenkin joutuneet kokemaan niitä salakareja, jotka monessa maassa ovat osuustoimintaa vaikeuttaneet. Valtiollinen ristiriita on hajoittanut osuuskauppatoimintamme kahtia, eikä täten syntynyt kuilu vielä toistaiseksi tunnu olevan täytettävissä. Se epäilemättä heikentää osuustoiminnallista rintamaa aikana, jolloin ns. yksityisyritteliäisyys, joka ei häikäile käyttäessään keinoja osuustoimintaa 'vastaan, hyökkää rajusti sen tukikohtiin. Hajanaisuutta ja heikentymista edistää epäilemättä myös teuraskarjakaupan alalla vallitseva sekasorto, jonka käsittelyyn ei tässä voida ryhtyä.

Huomiota ansaitsee sentään, että tässä yhteydessä on korostettu karjanomistajille olevan hyötyä siitä, että heidän teuraseläimiänsä ostetaan ulkoapäin liikkeisiin, jotka eivät yritäkään järjestää keskinäiseen yhteistyöhön perustuvaa osuustoimintaa, vaan kuvittelevat kilpailun tarjoavan maanviljelijöille parhaan edun. Kokonaan unohdukseen näyttää haluttavan painaa se kannan selvitys, mikä V. 1912 suoritettiin voinviennin alalle ilmestyneen kilpailuliikkeen johdosta. Silloin mm. professori Gebhard kirjoitti, että "väite kilpailun tarpeellisuudesta osuustoiminnallisten liikkeiden kesken on joka suhteessa niin väärä, että on vaikea keksiä mitään paikkansapitämättömämpää. Osuusliikkeidenhän tulee päinvastoin kokonaan karttaa kilpailua keskenään. Niillehän on kilpailu kokonaan hajoittava voima, joka vie varmaan kuolemaan". Kannanottonsa perusteeksi hän viittasi eri maiden kokemuksiin, mielestänsä todeten, että osuustoiminta oli heikkoa siellä, niissä oli samalla alalla useita keskusliikkeitä. *Kaikista vahvin", hän lausui, "se on Englannissa, jossa osuustoimintaväki on ollut niin yksimielistä ja, sivistynyttä, että siellä ei puoleen vuosisataan ole koskaan ollut sellaisia suorastaan osuustoiminnan vastaisia hajoitusyrityksiä kuin täällä meillä."

Kuten näkyy tästä Suomen osuustoimintaliikkeen isän lausunnosta, joka liittyy keskusteluun, missä hän käytti vieläkin väkeväsanaisempia puheenvuoroja, hän korostaa sitä, että osuustoiminnan menestyminen perustuu sen jäsenistöön, sen henkiseen kypsyyteen ja siveellisiin ominaisuuksiin.

Tanskan merkittävin osuustoimintamies, osuuskauppojen keskusliikkeen perustaja Severin Jörgensen lausui kerran: "Osuustoimintaliikkeellä on paljoa korkeampi, paljoa tärkeämpi tehtävä kuin väestön taloudellisen vaurauden kartuttaminen. Tärkein ja merkittävin on väestön nostaminen korkeammalle siveelliselle tasolle, osuuskuntain jäsenten saattaminen kunnollisemmiksi ja itsenäisemmiksi ja ennen kaikkea paremmiksi ihmisiksi." Pellervon päivillä v. 1902 senaattori A. Osw. Kairamo, jonka asiallinen, ankara vakavuus lienee vielä monen nykyaikaisen osuustoimintaihmisen muistossa, teroitti samaa asiaa: "Kaikista suurin ja ylevin anti on minusta se piirre, että rahallinen voitto ei ole ajan pitkään mahdollinen, jolleivät osuusmiehet tarmolla ja menestyksellä, huomatkaa siis: voitollisesti vastusta itsekkyyden häijyimpiä ilmauksia keskuudessaan. Kateellisuus, turhanpäiväinen epäluuloisuus ja riidanhalu, sanansa syöminen: ne ovat osuustoiminnan verivihollisia." Ja hän lisäsi vielä: "Se osuuskunta, joka keskuudessaan sallii juoppoja, raakoja, itsekkäitä henkilöitä, ei voi kauan pysyä pystyssä. Tässä suhteessa täytyy olla armoton." Mitä olisikaan Kairamolla syytä sanoa, jos hän olisi elänyt näihin päiviin, jolloin maassamme on monta kaupunkia, pääkaupungista alkaen, joissa osuuskunnat ovat suurimpia väkijuomaravintolain omistajia.'

Väkijuomat ovat todella osaltansa maamme osuustoimintaliikkeen suurena vaarana. Kun valtio on ruvennut harjoittamaan väkijuomaliikettä tulojensa lisäämiseksi, saattaa tietysti monikin erehtyä luulemaan, että alkoholijuomat on havaittu

hyviksi, ainakin suvaittaviksi nautintoaineiksi. Vastuullinen asiantuntemus arvostelee niitä nykyaikana aivan toisin, ankarammin kuin koskaan ennen. Ruotsin nykyinen lääkintöhallituksen päällikkö Höjer leimasi muutama vuosi sitten yliopistolliselle kuulijakunnalle pitämässään esitelmässä alkoholin "mahtavaksi ihmisluonteen turmelijaksi", koska se tekee monen säästäväisen ihmisen tuhlariksi, monen ahkeran laiskuriksi, monen toimeentulevan köyhäksi, monen kunniallisen kunniattomaksi, siivon törkeäksi, hyväluontoisen ilkeämieliseksi. Sanalla sanoen, hän päätteli: " hyvistä kansalaisista se voi tehdä kelvottomia ja rikoksellisia."

Esitelmässään lääkintöpäällikkö kuvasi "alkoholia yhteiskunnan vahingoittajana", lausuen siitä: "Alkoholi vastustaa pyrkimystä kansamme ja erityisesti vähäväkisten taloudellisen ja sivistyksellisen tason kohottamiseen. Se sulkee monta yhteis- kunnalle hyödyllistä tietä. Se vastustaa sellaisia yhteiskunnalle hyödyllisiä kansanliikkeitä kuin osuustoimintaa, sivistysliikkeitä, voimistelu- ja urheiluharrastuksia; samoin väkijuomat voivat myös ehkäistä ja tukahduttaa työläisten, talonpoikain ja muiden omaksi avuksensa perustamia hyödyllisiä järjestöjä.

Alkoholi on siis kansanvaltaisten edistysaskelten ehkäisijä."

Lääkintöhallituksen päällikkö Höjer ei ole suinkaan Ruotsissa ainoa arvovaltainen lääkäri ja tiedemies, joka tässä äänilajissa puhuu alkoholista. Samalla kannallahan. oli Suomen osuustoimintaliikekin parina ensi vuosikymmenenä. Käänne tapahtui samoihin aikoihin kuin rupesi ilmestymään muitakin arveluttavia poikkeuksia alkuperäisestä, oikeaksi osoittautuneesta suunnasta.

Osuustoiminta on, miksi englantilaiset tienraivaajat jo sen suunnittelivat, kansanvaltainen, itsehallinnollinen liike. Siitä ei voi eikä saa mitenkään erottaa vastuuntuntoa. Taloudelliset tulokset ovat yleensä pystyvien johtajain ja muiden toimihenkilöiden aikaansaannoksia ja ne saattaisivat ehkä joskus olla vielä parempia kuin ovat, jos johtajilla olisi valta omin päin määrätä toimintaa. Mutta tärkeämpää kuin johtajain liikemiestaito, on osuuskuntain jäsenistön yhteisvastuun ja kunkin yksityisen jäsenen vastuullisuuden tunto. jos tämä tunto osuuskunnan jäsenistöstä vähenee, tai jospa se' siitä katoaa, niin välittämättömyys valtaa alaa. Osuustoiminta ei silloin ole enää sivistyksellistä edistystä taloudellisen elämän alalla, miksi se on kaikissa maissa suunniteltu, vaan ainoastaan eräs vaihe sille alalle kuuluvain tapahtumain kulussa ja siirtyy ennen pitkää historiallisiin muistoihin. Tanskalainen Jörgensen on kerran sanonut: >Jos vastuuntunto yhteistyötä kohtaan laimenee, niin siveelliset arvot katoavat ja taloudellisetkin joutuvat vaaraan."

Tässä joudumme kysymään: kuinka on parhaiten säilytettävä ja vahvistettava osuuskunnan jäsenten mielenkiitoa yhteiseen yritykseen ja vastuullisuutta sitä kohtaan? Sitä on ehditty kokeilla monin tavoin, mutta tulos näyttää olevan, etteivät ulkonaiset keinot siihen tepsi. Se on herätettävä sisäisesti jäsenistön yksilöissä. Esitaistelijoilla oli se suuri etu, että he tunsivat toisensa. Saksalainen osuuskassalaitoksen isä Raiffeisen perusti suunnittelemansa osuustoiminnallisen luottolaitoksen samalle pohjalle. Meilläkin lähdettiin aluksi pienten liikkeiden perustamisesta, joissa entisestään oli opittu arvostelemaan, mistä kukin jäsen kävi. Monesti tuli ehkä lähdetyksi liikkeelle liian kapealta pohjalta, yhteisyritys ei taloudellisesti kestänyt tarpeellisia laitoksiansa eikä hoitokulujansa. Osuuskunnat ovat suurentuneet ja niiden taloudelliset aikaansaannokset kasvaneet. Onko tässä aina tullut tarpeellista huomiota, kiinnitetyksi edellä kosketeltuun seikkaan, sitä on vaikea ratkaista. Kieltämättä onkin tämä asia mutkallinen kaikissa tapauksissa selvillä pidettäväksi. Taloudelliset tulokset, joita osuuskuntain yhdistämisessä on tavoiteltu, ovat tietysti erinomaisen tärkeät. Mutta eivät vain ne saisi päätöksiä määrätä, kun on osuustoimintaa johdettava.

Osuustoiminnan periaate on osoittautunut erittäin notkeaksi, soveltuvan hyvin, monelle taloudellisen toiminnan alalle. Varsinkin osuustoimintaliikkeen alkuaikoina keskusteltiin julkisestikin ja vielä enemmän yksityisesti sen rajoista. Kansantaloutta edustavat tiedemiehet nousivat merkitsemään sen rajaviivoja, joita ei katsottu voitavan ylittää.

Teoreetikkojen huolestumiset ja neuvot ovat osoittautuneet turhaksi vaivaksi. Rajat asettaa osuustoiminnan oma laatu, jos vain ne, jotka sitä ymmärtävät ja ovat siihen kiintyneet, pysyvät ensi rakkaudelleen uskollisina.

Niitä rajoja, jotka osuustoiminnassa on vaarinotettava, ruotsalainen osuustoimintateoreetikko Anders Örne on huomauttanut olevan kaksi, nimittäin että osuustoimintaa ei saa koskaan rakentaa muulle kuin vapauden ja kansanvallan pohjalle. Kolmantena edellytyksenä pidetään sitä, mitä englantilainen ajattelija Stuart Mill on ilmaissut sanoillaan kansanvallasta, että se, menestyy, jos sillä on palvelijoita, jotka ovat viisaampia kuin heidän herransa . Osuuskunnassa ovat isäntinä jäsenet, palvelijoina johtajat ja toimihenkilöt. Terveen kehityksen ehtona on, että kansassa on pystyviä ja kunnollisia naisia ja miehiä, jotka haluavat omistaa voimansa sen palvelukseen. Niinhän on ollut Suomessakin laita. Liberalistisen yksityisyritteliäisyyden katsomuksen pohjana on, että taloudellisen toiminnan käyttövoimana on mahdollisimman suuren voiton toivo, rikastumisen himo, jota ilman ei katsota ihmisen antautuvan suuriin talousyrityksiin. Osuustoiminnan katsotaan pysyvän suorituksissaan alemmalla asteella, koska se ei lähde mainitusta edellytyksestä.

Mutta tuota itsekkään voitonhimon periaatetta vastaan voidaan tehdä vakava vastaväite. Ei nerokkainkaan yksilö kaikkine ponnistuksineen voi päästä parhaisiin tuloksiin, jos hän jää niissä yksikseen. Suuret arvot, jotka nykyisellä sukupolvella ovat hallussaan, ovat syntyneet yhteistyöstä, jossa monet ihmiset ovat auttaneet toisiansa. Osuustoiminta on järjestynyttä yhteistyötä. Siihen on maatalousväellä ikäänkuin luonnon kehoitus. Ajatteleva maamies ymmärtää aina, että Jumalan siunausta, jonka varassa hän lopuksi tuntee elävänsä ja työtä tekevänsä, riittää hänellekin, vaikka naapurikin saa siitä osansa. Millaiset olisivatkaan olot meidänkin maassamme, jos maamiehet kiivaasti kilpaillen olisivat kadehtien katsoneet naapuriinsa, salaten häneltä ja muilta saman ammatin harjoittajilta kokemuksensa ja menetelmänsä. ja toisaalta, mihin tuloksiin olisikaan päästy, jos teollisuudessakin olisi noudatettu maamiesten esimerkkiä ja elettäisiin osuustoiminnallisessa yhteistyössä.

jos taas asianlaita olisi sellainen kuin huomautin, ettei osuustoimintaan voi soveltua yksityinen yritteliäisyys ja henkilöllinen kyky, niin se olisi kieltämättä vakava syytös osuustoimintaa vastaan. Mutta onko niin laita? Eihän osuuskunnan jäseniä ole pakotettu yhteistyöhön, vaan ovat vapaaehtoisesti siihen liittyneet, niinkuin voivat siitä vapaasti erotakin. Osuuskunnassa on sekä jäsenille että toimihenkilöille tilaa henkilölliseen aloitteeseen ja toimintaan varmaan yhtä hyvin kuin ns. yksityisyritteliäisyydenkin palveluksessa. Erityisesti on leimattava aivan asiattomaksi mahtailemiseksi yksityisyritteliäisyyden suurella arvolla taloudellisessa elämässä sitä propagandaa, jota jakelukaupan harjoittajain asianajajat suorittavat, ja jossa he korostavat osuustoiminnan muka lamauttavaa vaikutusta yritteliäisyyteen. Osuuskuntaan ja yleensä osuustoimintaan liittynyt maanviljelijä voi olla ja mikäli hän tahtoo menestyä ja vaurastua, hänen tuleekin olla yhtä yritteliäs yksityisenä elinkeinonsa harjoittajana kuin vähittäiskauppiaskin.

Osuuskunnat maksavat kaiketi yleensä hyvästä ja arvokkaasta työstä toimihenkilöillensä kunnollisen palkan. Niinhän pitääkin tapahtua. Mutta taloudellisen hyötymisen himo ei ole kunnollisen osuustoimintahenkilön ainoa kannustaja. Eikä sen tarvitse olla. Meidänkin maassamme on varmaan sellaisia osuustoimintahenkilöitä, jotka ajattelevat niinkuin eräs englantilainen keskusliikkeen johtaja, josta kerran luin. Hänelle tarjottiin paikkaa kapitalistisessa liikkeessä ja lausuttiin ihmetys, että hän tyytyi johtamaan jättiläisliikettä niin vaatimattomasta palkasta kuin hän liikkeeltänsä sai. Vastaus oli: "Minulla on hyvä toimeentulo, työni tyydyttää minua., tarjoaa valtaa ja vaikutusvoimaa, onpa toiminnallani merkitystä monen kodin menestykselle, jopa koko kansani talouselämän vaurastumiselle." Hän hylkäsi tarjouksen. Sellaisia miehiä osuustoiminta ehdottomasti kaipaa. Ellei heitä maassa ole, ei osuustoimintaliike pysy terveenä eikä vastaa siihen liittyneitä toiveita.

Niin kauan kuin kansa on terve ja elinvoimainen, niin sen nuoren polven parhaista kaipaa työtä, joka ei ole vain elatuksen keino. Se tahtoo palvella kansakuntaan kuuluvia ihmisiä, kansalaisia, eikä vain ansaita rahaa. Siksipä onkin syytä uskoa, että osuustoiminta vetää edelleenkin puoleensa yhteistä hyvää harrastavia ja siinä tehtävässä tyydytyksensä saavia pystyviä henkilöitä jokapäiväiseen työhön, ja siten se voi ryhtyä uusiin tehtäviin ja suorittaa niitä ja entisiä tehtäviänsä paremmin kuin ennen. Näin osuustoiminta kykenee lujittamaan vähäväkisten kansankerrosten toimeentuloa ja siten koko 'kansan yhteenkuuluvaisuudentuntoa. Mutta tämän kaiken vain sillä ehdolla, että tahdotaan ja uskalletaan vaalia sen terveyttä ja torjua sitä uhkaavat sisäiset ja ulkoiset tuhotekijät.

| Sivun alkuun |