Huoli raaka-aineesta

U:n uusi maatalouspolitiikka uhkaa kotimaisen raaka-aineen saatavuutta suomalaiselle elintarviketeollisuudelle, toteaa Pellervo-Seuran johtokunta kannanotossaan. Kun maataloustuen painopiste on siirtymässä tuotannosta yhä enemmän tila- ja tuottajakohtaiseksi, suomalaisten viljelijöiden mahdollisuudet tuottaa raaka-ainetta koko elintarvikeketjun käyttöön saattavat rapautua.

Huoli koskee sekä raaka-aineen määrää että laatua. Huoli kohdistuu niin viljelijöiden taloudellisiin mahdollisuuksiin kuin motivaatioonkin. Viljelijän kannalta on tietysti kyse työstä ja toimeentulosta.

Mikäli EU:n uuden maatalouspolitiikan myötä maatilojen tuotannon kannattavuus huononee, hyvälaatuisten ja turvallisten kotimaisten raaka-aineiden tuotanto laskee alle kysynnän. Kun kotimaisten raaka-aineiden saatavuus heikkenee, elintarviketeollisuus joutuu turvautumaan tuontiin. Lisääntyvän tuonnin myötä elintarvikkeiden laadun ja turvallisuuden varmistaminen on aiempaa haasteellisempaa. Jos kuluttajien luottamus heikkenee, hiipuu suomalaiseen raaka-aineeseen perustuvan elintarviketeollisuuden kilpailuetu. Tuontiin eli ulkomaiseen raaka-aineeseen perustuva tuotanto joutuisi kilpailemaan samassa sarjassa monikansallisten elintarvikejättien kanssa, joilla on yksiselitteinen skaalaetu puolellaan.

Raaka-ainepohjan mahdollinen heikkeneminen ei ole tietenkään ajoitettavissa yhteen päivämäärään. Kyse on kehityssuunnasta, jonka vaikutukset todentuvat vuosien kuluessa, ehkäpä vasta kymmenessä tai kahdessakymmenessä vuodessa. Se mikä vähitellen rapistuu, on työlästä nopeasti korjata. Siksi ongelma on salakavala.

Huoli on erityinen osuustoiminnalle ensinnä siksi, että suuri osa elintarviketeollisuudesta toimii osuustoiminnalliselta pohjalta ja osuustoiminnalliset yritykset ovat nimenomaan sitoutuneet kotimaiseen raaka-aineeseen. Toiseksi siitä, että tuottajat ovat yrityksissään omistajan asemassa. Tuottajan ja osuustoiminnallisen yrityksen välillä on kohtalonyhteys.

Raaka-ainepohjan heikkeneminen heijastuu myös pankki- ja vakuutuspuolelle, erityisesti maaseudulla toimiviin osuustoiminnallisiin rahoitusalan yrityksiin. Jos maatilat eivät kehitä ja investoi, niiden rahavirrat ja lainantarve vähenevät. Myös vakuutettavaa on aiempaa niukemmin. Taloudellisen toimeliaisuuden heikkeneminen näkyy aluepoliittisina ongelmina.

Osuustoiminta on puhunut läpinäkyvän elintarvikeketjuyhteistyön puolesta, jossa eri osapuolet pellosta pöytään keskustelevat yhteisistä asioista. Tällaiselle maailmanlaajuisestikin pitkälle edenneelle yhteistyölle on jatkossa yhä enemmän käyttöä. Vaikka raha ei aina kannustaisikaan, ihmisten sitoutuminen toisiinsa kansallisten kysymysten ääressä saattaa kuitenkin kannustaa.

Voi myös ennakoida, että uudessa tilanteessa osuustoiminnallisten yritysten merkitys viljelijöille korostuu, sillä osuustoiminnallisissa yrityksissä on mahdollista kohdistaa jalostusketjussa syntyvää lisäarvoa tuottajille. Viljelijöiden toimeentulo ei ole silloin kiinni yksinomaan raaka-aineen hinnasta.

Nykyään elintarvikeketjussa tuotetaan suurin piirtein se, mitä suomalaiset syövät. Ylituotanto-ongelmat on Suomessa pitkälti mennyttä maailmaa. Kansallisesti on lähdetty siitä, että suomalaisten pitää pystyä ruokkimaan itsensä kaikissa olosuhteissa. Raaka-ainepohjan rapautuminen johtaa omavaraisuuden heikkenemiseen.

Raaka-ainekysymys on pitkäkantoinen. Sillä on paitsi toimialakohtaisia myös merkittäviä kansallisia ulottuvuuksia. Keskustelu on epäilemättä vasta alkamassa eivätkä ongelman ulottuvuudet ole vielä laajasti yhteiskunnassa hahmottuneet. Pellervon kannanotto on hyvä lähtölaukaus keskusteluun.

Sami Karhu
sami.karhu@pellervo.fi

| Sivun alkuun |