AVATAAN UUSIA OVIA!
-Tavat ja tottumukset on luotu muutettaviksi

”Tavat muistuttavat ensin hämähäkinseittiä, ja sitten niistä tulee paksua köyttä.”
ESPANJALAINEN SANONTA

Yksi oppimisparadoksi on oivalluksen ja rutiinien välinen ristiriita.
Evoluution myötä ihmisaivot ovat omaksuneet suunnattoman määrän asioita ja samalla toiston tärkeyden. Olisi työlästä ”aloittaa joka aamu alusta”. Opimme uutta, kasvamme henkisesti ja kehitymme; kohdistamme samalla pyrkimyksemme säätelyyn ja hallintaan.
Kertaus on opintojen äiti, sanotaan. Totta on myös, että toisto usein rajoittaa uuden oppimista - kokemuksesta muodostuukin puolustusmekanismi.
Opimme kertaamaan ja toistamaan. Aivojen oppimismekanismi rekisteröi ympäristön pienimpiäkin viitteitä. Kun vihjeet tunnistetaan uudelleen, sama toimintasignaali aktivoituu, joka toimi viimeksikin.
Kyseessä ei siis ole vain turvallisuushakuisuus, toistamispakko tai mukavuudenhalu, kuten usein väitetään, vaan ensisijaisesti biologinen välttämättömyys.
Toki meillä on myös hyviä ja hyödyllisiä tapoja (hygienia, ruokailutavat) ja traditioita (kansanperinne, kulttuurisuoritteet) toistettavana.
Kuitenkin huonojen tapojen tai vanhentuneiden tottumusten (joita ei enää kyseenalaisteta) tiedostamaton toisto vahvistaa samalla vanhoja virheitä.

Irti jäykistä kaavoista

”Tottumuksen kahleet ovat yleensä niin kevyet, ettei niitä tunne, ennen kuin ne ovat liian vahvat murrettaviksi.”
SAMUEL JOHNSON

Tavat ovat ainakin jossain vaiheessa olleet tarkoituksenmukaisia ja jopa välttämättömiä. Ne ovat usein huomaamattomia tai luonnollisen tuntuisia.
Käyttäytymisemme ei ole irrallisten kaavojen kooste, vaan symbioottinen verkosto. Jos se tulee liian jäykäksi, on ehkä syytä puuttua asiaan.
Voimme aina tehdä tietoisesti asiat toisin, rikkoa päivärutiineja. Omaa, luontaista toimintatapaansa voi analysoida, ja omaksua vaihteeksi siitä poikkeavia muotoja.
Täytyykö työmatkan aina pakosti noudattaa samaa reittiä? Jos kävelyllä on tähän asti pohtinut liiketoimia, voisiko joskus miettiä oman elämän tarkoitusta?
Pinttynyt urheilumies saattaa ilahtua kesällä jazzfestivaalin eloisasta ilmapiiristä. Kulttuurisnobille tekisi pelkästään hyvää tutustua kurinalaiseen pesäpallon vääntöön.
Muutokset voi aloittaa arkisten asioiden tarkistuksilla ja uusien käyttäytymismallien sovelluksilla.
Ollaan silti tietoisia rajoista. Liian radikaali irti repäisy tottumuksista tai äärimmäishenkinen kuvainkaataminen saattavat hämmentää oman mielen ja ympäristön.

Ukset avoimina – mutta mihin?

1960-luvun suursuosikki, amerikkalainen The Doors, on rockin historian kiintoisimpia yhtyeitä.
Yhtyehistoriikki luotaa lyhyttä ja vaiherikasta taivalta (The Doors & Ben Fong-Torres: The Doors, Like 2008). Vokalisti Jim Morrison oli bändin ylivertaisesti nimekkäin jäsen. Muita olivat Ray Manzarek, koskettimet, Robby Krieger, kitara, ja John Densmore, rummut.
Nimi ”Ovet”, oli symbolinen; Morrison tahtoi kurkottaa ihmisen alitajuntaan ja myös päästä kosketuksiin tuonpuoleisen kanssa.
Tarinaa on kiinnostavaa lukea yhteisöperspektiivistäkin. Se antaa näköalaa yhteisöilmiöille. Doors-muusikot olivat taidoiltaan varsin keskinkertaisia, mutta yhdessä he loivat jotakin elämää suurempaa.
Työyhteisönkään ei tarvitse olla poikkeusyksilöiden allianssi. Haasteena on pikemmin luoda tavallisten ihmisten voimin yhdessä jotakin ainutlaatuista ja harvinaista.
Menestyksen huumassa kukaan ei oikein vaivautunut miettimään uusiutumisen tarvetta, mikä ei ole tavatonta työpaikoillakaan.
Yhtyeen ”tajunnan räjäytysmissiota” ei voi suositella kenellekään, mutta symbolisesti meidän tulisi avata uusia ovia ja antaa raikkaiden tuulien puhaltaa koteihin ja yhteisöihin. Se on hyvä vastaisku ihmisten uupumiselle.
Doors-taru loppui Morrisonin ennenaikaiseen kuolemaan. Olkoon sekin yhteisöille kolkko muistutus tulevaisuuden varmistamisen tärkeydestä.
Rock-muusikot eivät ota itseään vakavasti, mutta he ottavat musiikkinsa vakavasti. Ehkä se auttaa heitä uusimaan kuosiaan ja välttämään aina ”varman päälle” pelaamista.

Vaistot ohjaavat meitä edelleen

Voinee sanoa, että ihminen on perinyt intuition eläinkunnalta, vaikka ”kuolinpesän” jäämistö onkin vielä läpikäymättä. Evoluutio ja sivilisaatio, erityisesti valtaisa informaation kasvu ovat vähentäneet ihmisen luontaisia vaistotoimintoja, mutta ne eivät ole hioneet sitä täysin pois.
Aihetta käsittelee kiinnostavasti psykologi Tony Dunderfelt uusimmassa kirjassaan, Intuitio - sisäinen viisaus (Kirjapaja 2008, 143 s.). Dunderfelt on tehnyt useita, ansiokkaita populaaripsykologisia teoksia. Intuitio on hyvä yritys lähestyä teemaa.
Olkoonkin, että esitys hajaantuu kovin laajalle kosketellen monia intuitiolle etäisiä teemoja (alitajunta, näkemyksellinen tieto, kulttuuri jne.), se on kiehtova. Kirjoittaja antaa yksinkertaisia ja näppäriä vihjeitä ”sisäisen äänen kuulemiseen” myös työelämässä.
Keskustelu intuitiosta toivottavasti jatkuu - tai paremminkin alkaisi. Psykologiassa se on haluttu työntää tutkimuksesta ja keskustelusta syrjään. Ehkä eräänlaista turvallisuushakuista kaavamaisuutta sekin?
Joka tapauksessa intuitio on meissä ja sen kuuleminen on tärkeää myös uusia ovia etsittäessä ja niitä avatessa.

Antti Suvanto
antti.suvanto@practia.fi

| Sivun alkuun |