Kansanvalistajalle sivistys oli
myös osuustoiminnan perusta

Kanslianeuvos Niilo Liakka (1864-1945) kuuluu kiistatta Suomen kansanopetuksen ja -valistuksen uranuurtajien suuriin nimiin. Myös osuustoiminnasta tuli hänelle sydämenasia, kun hän näki sen vahvan kasvatuksellisen ja sivistyksellisen vaikutuksen ihmisiin.

Niilo Liakan suonissa virtasi sitkeä peräpohjalainen talonpoikaisveri, mikä paljolti viitoitti hänen tulevaa elämäänsä. Alatorniolainen lapsuudenkoti oli olot huomioiden kohtalaisen varakas. Kun isä vielä kuului aikansa valistuneimpiin viljelijöihin, sai opintielle suunnannut erikoisen lahjakas Niilo kotinsa sekä henkisen että taloudellisen tuen. Myöhemmin tosin opintovekselitkin tulivat nuorelle tutuiksi.

Filosofian maisteriksi Liakka valmistui Helsingin yliopistosta 1890. Opinnoissaan hän keskittyi historiaan ja suomen kieleen. Liakka oli vahvasti suomalaisuusmies, joka kuului Pohjalaisen Osakunnan suomalaisryhmän johtajiin. Maltillisena hän kuitenkin arvosti myös toista kotimaista kieltä, ruotsia, jolla voitiin pitää hyödyllisiä yhteyksiä Skandinaviaan.

Jo ennen valmistumistaan Liakka aloitti työt vanhasuomalaisen Uuden Suomettaren toimittajana. Lehtiala olikin hänen ensimmäinen varsinainen leipäpuunsa. Auran päätoimittajana Turussa hän toimi 1890-91.

Lehtimiesaikana Liakka ystävystyi historiantutkija Väinö Voionmaan kanssa. Tämän sisaresta tuli sitten hänen puolisonsa.

Kansansivistyksen puolesta

Sanomalehtityö ei kuitenkaan tuntunut Liakasta omimmalta alalta. Maaseutuhenkinen mieli paloi työhön maaseudun, sen väestön ja erityisesti sen nuorison hyväksi. Niinpä kansanopistotoiminta imaisi Liakan mukaansa kahdeksi vuosikymmeneksi. Hänestä tuli alan merkittävimpiä edelläkävijöitä Suomessa.

Liakka oli 27-vuotias, kun hän osakuntansa lähettämänä kävi tutustumassa Tanskan ja Ruotsin kansanopistoihin. Vuosina 1892-1912 hän toimi sitten Ilmajoella Etelä-Pohjanmaan suomalaisen kansanopiston ja Alatorniolla Peräpohjolan kansanopiston johdossa.

Liakka oli vahvasti myös kirjastoaatteen edistäjä. Hänelle kirjallisuus ja kirjastot olivat mitä tärkeimpiä sivistyksen ja kansanvalistuksen levittäjiä. Kirjastomiehenä hän oli aito desentralisti; alan toisinajattelijana hän vastusti valtakunnallista keskuskirjastohanketta ja kirjastotoimen keskittämistä suurten yliopistojen yhteyteen tai suuriin sivistyskeskuksiin. Hän vaati julkista kirjastoa maaseudullekin joka pitäjään – sekä myös esitelmien liittämistä kirjalliseen tarjontaan.

Nuorisoseuraliike sai Liakasta niin ikään innokkaan asiansa ajajan. Hän toimi lähes 40 vuotta Suomen Nuorison Liiton ylimmässä johdossa.
Liakan ominaisuudet ja sivistyspoliittiset näkemykset veivät hänet vuosiksi 1912-21 Helsinkiin tavoitellulle kulttuurielämän näköalapaikalle, Kansanvalistusseuran sihteeriksi. Lisäksi hän toimi 1920-29 sosiaaliministeriön raittiusosaston vakaumuksellisena päällikkönä.

Valtakunnanpolitiikassakin Liakka ehti vaikuttaa. Vuosina 1919-22 hän oli maalaisliiton kansanedustaja. Ministerikokemustakin karttui yli tuhat päivää. Vuosina 1921-24 hän oli aluksi opetus- ja lopuksi sosiaaliministeri. Liakan ministeriaikana 1921 tuli voimaan oppivelvollisuuslaki. Ansioistaan kansanvalistajana Liakka sai kanslianeuvoksen arvon 1925.

"Mikset tule Ilmajoelle?"

Maatalousosuustoiminnasta tuli Liakan lempilapsi jo nuorena kansanopiston johtajana. Liakan johtamissa oppilaitoksissa nuoret saivatkin perusteellisen opastuksen osuustoimintaan ja ”herätys” levisi.

Hannes Gebhardin esitelmät osuustoiminnasta yliopistollisilla lomakursseilla 1896 olivat Liakalle erityisen antoisia. Ystäviä miehet olivat olleet jo opiskeluajoilta lähtien. Esitelmät olivat samalla Gebhardin ensimmäiset julkiset esiintymiset osuustoiminnassa. Myös Tanskaan tekemillään matkoilla Liakka oli saanut inspiroivia vaikutteita osuustoiminnasta.

Ilmajoella kansanopiston johdossa sekä maamiesseuran johtokunnan jäsenenä ja sihteerinä Liakka oli käytännössä perehtynyt viljelijöiden paikallisiin yhteistoimintaharrastuksiin. Jo tuolloin Ilmajoki oli maan valveutuneimpia yhteistoimintapaikkakuntia, mitä Liakan henki edelleen paljon rikastutti.

Pitäjään oli syntynyt yhtiökauppoja ja -meijereitä – jopa varsinaisia osuuskauppoja – jo ennen osuustoimintalakia 1901. Liakka itse oli vahva vaikuttaja perustettaessa 1897 Pukaran meijeriä, Koskenkorvan Osuusmeijerin edeltäjää.

Liakka kysyikin Gebhardilta, joka oli lähdössä Saksaan osuustoimintaan perehtymään: ”Mikset tule Ilmajoelle sitä oppimaan?” Ilmajoesta tulikin joksikin aikaa Suomen osuustoiminnan ”nimikkopitäjä”.

Peräpohjolassa ahkeroidessaan Liakasta tuli maanviljelysseuran puheenjohtaja. Sielläkin hän oli perustamassa tuottajaosuuskuntia ja avustamassa niitä.

Osuustoimintaliikettä käynnistämässä

Keväällä 1898 Liakasta tuli Gebhardin viransijainen Helsingin yliopiston kassanhoitajana. Samalla hänen hoidettavakseen tuli Gebhardin uraa-uurtaneen osuustoimintateoksen ”Maanviljelijäin yhteistoiminnasta ulkomailla” painokuntoon saattaminen ja painattaminen. Teoksen kieliasua korjatessaan ja vieraskielisiä selostuksia ulkomaiden osuustoimintajärjestöistä suomeksi kääntäessään hänen omakin osuustoimintakatsomuksensa selkeni.

Kun maaliskuussa 1899 asetettiin valtionkomitea osuustoimintalakia valmistelemaan ja ryhdyttiin neuvottelemaan laajasta valistustyöstä, Liakka osallistui jo ensimmäiseen professori O. E. Tudeerin kodissa pidettyyn neuvotteluun (OT 4/11). Hän toimi myös sihteerinä kokouksissa, joissa valmisteltiin Pellervo-Seuran sääntöehdotusta. Oli myös Liakan ajatus lähettää ylioppilaat tekemään osuustoiminnan valistustyötä kansan pariin.

Pellervon perustamiskokouksessa 2. lokakuuta 1899 Helsingissä Liakka ei kuitenkaan enää ollut mukana, sillä hän oli jo muuttanut takaisin Ilmajoelle.

Tyyni ja rakentava luottamusjohtaja

Liakan vahvat siteet osuustoimintaan säilyivät lukuisista muista tehtävistä huolimatta. Helsinkiin muuton jälkeen ympyrät kuitenkin laajenivat. Vuosina 1924-29 ja 1937 hän kuului Pellervon johtokuntaan. Kahdesti hän toimi sen puheenjohtajana ja työskenteli välillä myös seuran lehtien, Pellervon ja Osuustoimintalehden, päätoimittajana.

Pellervon valtuuskunnan jäsen Liakka oli 1928-44, vuodesta 1929 alkaen sen puheenjohtajana 15 vuotta.

Vakaumuksellisen osuustoimintaharrastuksensa ja tyynen asiallisuutensa ansiosta Liakka sai kannanotoilleen luottamusta myös niinä aikoina, jolloin osuustoimintaliikkeen sisäiset erimielisyydet kärjistyivät vaikeiksi ristiriidoiksi.

Tosin teuraskauppariita osuusteurastamojen ja osuuskauppojen välillä oli niin hankala, että sen ratkaisemiseen järjestön valtuudet eivät alkuunkaan riittäneet. Kiista kulutti liikkeen voimia aina 1930-luvun puolivälistä vuoteen 1985 asti, jolloin SOK myi OK-Lihan kilpailija TLK:lle (OT 3/99 ja 5/99).

Köyhyydellä on selvä syynsä

Liakka katsoi, että suurin syy kansan köyhyyteen oli sivistyksen puute. Sivistys tuo taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin, joten Suomenkin vaurastuminen vaati ennen kaikkea tavallisen kansan sivistämistä.

Vankkana valistusmiehenä hän ei hyväksynyt sortovuosina yleistä ja Hannes Gebhardinkin omaksumaa käsitystä: ensin leipää, sitten vasta aatteita.

Nälkäinen tarvitsee kyllä ruumiinravintoa, mutta ihmiselämä ei ole ruumiillista prosessia, se on henkistä toimintaa. Ihmistä on ensin kehitettävä ihmisenä. Tylsiä, uneliaita ja haluttomia henkilöitä ei saada innostumaan itsensä kehittämiseen ja olojensa parantamiseen. Ilman tätä innostusta kaikki edistyshankkeet elinkeinojen alalla olisivat Liakan mukaan enemmän tai vähemmän tehottomia.

Muutoin Liakka ja Gebhard olivat samoilla linjoilla: maa vaurastuu nimenomaan viljelijöiden ammattitaitoa ja -sivistystä kehittämällä. Suomi eli silloin ja vielä pitkälle sotien jälkeisinä vuosikymmeninä nimenomaan maa- ja metsätaloudesta. Kehittyvä teollisuuskin rakentui osin sen varaan.

Osuustoiminnassa Liakka näki voimakkaan henkisen ja sivistyksellisen panoksen. Hän kirjoitti 1934:

”Osuustoimintaliike aloittaa uuden ajanjakson Suomen maalaisoloissa. Sitä se ei ole tehnyt yksinomaan taloudellisilla aikaansaannoksillaan, vaikka ne kyllä ovat sangen suuret, vaan myös sivistyksellisellä kehittävällä vaikutuksellansa, joka myös on erinomaisen huomattava.”

Vaikuttava sanankäyttäjä

Osuustoimintapiireissä Liakka tunnettiin ennen muuta taitavana puhujana ja kirjoittajana. Kerrontaa elävöittivät hänen omat kokemuksensa ja tavaton muistivarantonsa. Tarvittaessa hänestä löytyi aimo annos terävyyttä, varsinkin kun oli tarve ruoskia havaittuja epäkohtia. Taitavaksi kynänkäyttäjäksi hän kouliutui jo toimittaja-aikoinaan.

Liakan esityksiin liittyi aina historiallinen tausta. Koko elämänsä ajan hän oli hyvin kiinnostunut varsinkin maatalous- ja taloushistoriasta.

Liakka kuvasi osuustoiminnan suuria saavutuksia ja todisteli sekä koti- että ulkomaisilla kokemuksilla liikkeen olemassaolon välttämättömyyttä. Milloin osuustoimintaa vastaan kohdistui hyökkäyksiä, hän aina reippaasti tarttui kynään niitä oikoakseen.

Hänen kirjatuotantonsakin oli varsin laaja. Erityisesti hän kirjoitti historiateoksia, mm. elämäkerran Santeri Alkiosta, Liakan hyvästä yhteistyökumppanista puolue- ja nuorisoseuratyössä.

Alkoholi oli suuri kauhistus!

Tiukkana raittiusmiehenä Liakka jatkuvasti jaksoi muistuttaa alkoholin käytön turmiollisuudesta. Niinpä myöskään osuustoimintatyössä ei koskaan saisi sivuuttaa alkoholinvastaista valistusta.

Mutta ei alkoholin maku Liakankaan kielellä täysin tuntematon ollut. Kieltolain päiviltä kerrotaan pariakin versiota hänen vierailustaan viipurilaisessa ravintolassa Pyöreässä tornissa (OT 6/03):

Liakka tilasi pöytäänsä teetä, jolloin tarjoilija kysyi:
”Tahotteks työ, herra, iha tavallist vai sellast kovvaa teetä?”

Liakka vastasi haluavansa vahvaa tummaa teetä, tajuamatta heti kysymyksen todellista merkitystä. Mutta heti se ensi siemauksen jälkeen hänelle selvisi. Järkytys oli sitten sitä suurempi.

Liakka ryntäsi siltä istumalta puhelimeen soittamaan poliisit paikalle.

Valpas tarjoilija näki tapahtuneen, epäili pahinta – ja vaihtoi kiireesti kupin pöytään. Ehdittiin vielä kätkeä talon viinavarastotkin tarkastuksen varalta.

Kun poliisit sitten saapuivat paikalle ja maistoivat kupista, ei heillä ollut teen laadusta mitään huomauttamista. Sen sijaan he kääntyivät äkäisesti Liakan puoleen:”Mut herra itsehä haiskahtaa viinal!”

Sitä oli vaikea enää kieltääkään, kun vahinko oli jo tapahtunut.

Kieltolain kumoaminen 1932 oli Liakalle kova paikka. Osuustoimintaväelle hän oli kirjoittanut tiukkaan sävyyn ”juovutusjuomaliikkeen” laillistamisen vaaroista.

Odotetut muistelmat jäivätkin kirjoittamatta

Ehdoton raittius ei tehnyt Liakasta kuitenkaan tiukkapipoa. Hän kunnioitti myös toista mieltä olevia. Jos virallisten kokousten jälkeen oli aikaa istahtaa hetkinen, saatiin Liakalta kuulla loistavasti kerrottuja, huumorin höystämiä tarinoita elämänsä sattumuksista, kokemuksista ja kommelluksista.

Kerronnan teki erityisen kiinnostavaksi se, että Liakka oli toiminut mukana Suomen ja sen osuustoiminnan historian keskeisimmissä vaiheissa. Hän oli ollut tekemisissä jokseenkin kaikkien maan historiaan merkittävästi vaikuttaneiden henkilöiden kanssa.

Suuri vahinko jälkipolville onkin, ettei muistin jättiläinen ja ahkera kynämies kirjoittanut omia muistelmiaan. Myöskään järjestöjen aloitteet Liakan kokemusten pikakirjoituksella muistiin merkitsemiseksi eivät johtaneet tulokseen.

Työn vahva punainen lanka

Hannes Gebhard ylisti Niilo Liakan taitoa yhdistää harvinaisen sopusointuisesti käytännöllistä älyä aatteellisiin harrastuksiin. Lisäksi Liakka oli saanut huomenlahjaksi erinomaisen toimintatarmon ja ilon työntekoon. Hän myös nautti työnsä tuloksista. Voimatkin säilyivät yli 80-vuotiaaksi lähes hänen elämänsä loppuun asti. Tämä selittää paljon hänen laajasta ja menestyksekkäästä elämäntyöstään.

Punaisena lankana Liakan toiminnassa voi pitää herpaantumatonta työtä kansan ja etenkin maatalousväestön sivistystason kohottamiseksi. Hän näki sen samalla avaimena Suomen elintason ja yleisten elinolojen paranemiseen. Se oli edellytys myös osuustoimintaliikkeen menestykselle. Tämä viesti voitaneen tiivistää hänen toteamukseensa:

”Epäluuloisuus, eripuraisuus, halpamainen itsekkyys ovat osuustoiminnallisen järjestäytymisen pahimpia esteitä. Mutta niitä ‘halvan mielen haluja’ ei voida voittaa millään muulla kuin paremman hengen, vapauttavan, avartavan, sivistyksellisen hengen juurruttamisella kansaan ja voimistuttamisella siinä."

Teksti Kari Inkinen

| Sivun alkuun |