Siivet ja juuret

Mikä minua innoittaa suomalaisessa osuustoiminnassa? Entä mitä haluaisin välittää siitä perinnöksi omille lapsilleni? Innoittajana voi toimia vaikkapa hyvä kotimainen biisi kuten ”Siellä mistä minä olen kotoisin”.

Minua ovat aina viehättäneet Mikko Alatalon pohjoiset laulut. Juice Leskinen on ollut toinen mieleeni usein soimaan jäänyt kotimainen taiteilija. He tapasivat toisensa Tampereella vuonna 1972 ja kolmanneksi pyöräksi liittyi Harri Rinne. Opiskelijaboksista silloin liikkeelle lähtenyt touhu on nykyisin jo Suomi-rockin historiaa.

Onneksi pojat ehtivät tehdä yhdessäkin muutamia hienoja levyjä ja keikkoja. Meikäläiseen kolahti erityisesti Siellä mistä minä olen kotosin, jonka kertosäe on ikimuistoinen:

Hongat oli korkeita ja suoria
siellä mistä minä olen kotosin.
Me oltiin ensimmäisiä nuoria,
kun ne keksivät rockin ja nauhurin.

Laulu on koskettanut tuhansia maalta etelän kaupunkeihin muuttaneita ja Beatlesien ja kumppaneiden musiikin mukana kasvaneita.

Työn perässä me olemme laulun pikitietä pitkin etelään tulleet ja tänne asettuneet. Minut Helsinkiin toi rautatie tammikuussa 1976. Koukkasin vain Tampereen yliopiston kautta.

Entä miten tämä kaikki liittyy suomalaiseen osuustoimintaan? Siitä kun näissäkään lauluissa ei juuri kerrota, vaikka osuustoiminta on jo pitkään ollut oleellinen osa tätä samaa suomalaista sielunmaisemaa. Kertominen merkitsisi aatteellista kannanottoa, jota kaupallisessa musiikkibisneksessä nimenomaan yritetään välttää.

Yritänpä siitä jotakin kertoa.

Tärkeintä: Leivän turvaksi

Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan rajapitäjä Vaala oli kotiseutuni elämäni parikymmentä ensimmäistä vuotta. Se on henkisesti hyvin lähellä Mikko Alatalon synnyinmaisemia.

Vaalan väkirikkaampi länsilaita on perinteisesti suuntautunut Pohjois-Pohjanmaan eli Oulun suuntaan, mutta itälaita Kainuuseen ja Kajaaniin. Jo 1500-luvulla alkunsa saanut kotitilani sijaitsee pitäjän itäpuolella.

Osuustoiminta opittiin kotonani Oulujärven pohjoisrannalla tuntemaan lähinnä leivän turvaajana. Maito lähetettiin Kainuun Osuusmeijeriin ja liha Karjapohjolaan.

Puuta isolta tilalta myytiin paljon Metsäliitolle, mutta myös sen yksityisille kilpailijoille.

Lapsuudessani tupailtoja pidettiin kylän taloissa, kun paikkakunnan pellervolaiset liikkeet järjestivät vuorotellen monenlaisia filmejä katsottaviksi. Pellervo-Seurastakin niitä saatiin valistustarkoituksessa näytettäviksi. Oli meidänkin iso pirtti useamman kerran tupaten täynnä. Me pojat istuimme lattialla, kun muualle ei enää mahtunut.

Television tulo sitten myöhemmin tappoi senkin harrastuksen.

Sinne tuli vielä se töllötin,
kaikki silloin availivat silmiään:
Muualla kaikki oli paremmin.
Niin pikitietä pitkin tultiin etelään.
Jäsenedut aina kotiin

Myös osuuskaupat olivat jatkuvasti kotona tärkeitä, mutta ainakin meillä mentiin jo 1960-luvulta alkaen reilusti yli silloisten perinteisten raja-aitojen. Isä oli toisen ja äiti toisen osuusliikkeen jäsen. Edut kotiin haluttiin turvata molemmista.

Kaikkien suuntausten lehdetkin tulivat kotiin myös koulupojan tarkkaan luettaviksi. Myös Pellervo-lehti tuli pitkään osuusmeijerin kautta tilattuna.

Tilan raha-asiat hoidettiin osuuspankissa. Itse tosin tein heti elämäni ensimetreillä loikan kilpailijan eli Postisäästöpankin puolelle. Heillä toimi Kultapossukerho, jonka mainio lehti nuorille suunnattuine juttuineen ja tehtävineen vahvasti kiehtoi. Olin aktiivinen kerholainen ja palautin tehtäviä Suurmestariksi asti, mikä 12-vuotiaasta tietysti tuntui mahtavalta.

Kun sitten muutin toimittajan hommiin Helsinkiin ja tarvitsin ensimmäisen asuntolainani, palasin osuuspankin asiakkaaksi ja myöhemmin jäseneksikin. Minun ei ole tarvinnut ratkaisuani katua.

Vakuuttajana kotitilalla toimi keskinäinen Tapiola. Myöhemmin asialle tuli myös Lähivakuutus.

”Liikaa johtajien kunnianhimoa”

Kotona ymmärrettiin hyvin, miten osuustoimintayritykset olivat tavallisten suomalaisten omia yrityksiä. Ne toimivat pohjimmiltaan maaseudun, viljelijäväestön ja työväestön hyväksi.

Silti monesti tunnettiin epäluuloa ”niiden herroja” kohtaan. Puhuttiin, että niiden johdossa oli ”liian kunnianhimoisia vuorineuvoksia, jotka kiistelivät keskenään ja kuluttivat kiistoissaan niitä arvokkaita pääomia, jotka maaseudulta oli työllä ja vaivalla saatu vähitellen kerätyiksi.”

Sellainen oli etenkin Hankkijan ja SOK:n vuosikymmeniä jatkunut reviiritaistelu. Se päättyi loppujen lopuksi Hankkijan konkurssiin kesällä 1992.

Ei pyrkyä mihinkään

Isä ei halunnut lähteä mihinkään osuustoiminnan luottamustehtäviin. Hänelle riitti, että hoiti oman tilan ja perheen asiat mahdollisimman hyvin, niissäkin oli ihan kylliksi huolta. Ainoastaan kylän yhteisiä vesialueita ja saaria hallinnoinut jakokunta oli sellainen, jonka puheenjohtajuuden isä suostui ottamaan hoitaakseen, ja hoiti tehtävää myös pitkään.

Luulen, että samanlainen ajatus vaikuttaa myös moniin nykypäivän viljelijöihin niin että osuustoimintayritysten on entistä vaikeampaa löytää luottamustehtäviin lähteviä. Maatilatkin ovat kehittyneet koko ajan suuremmiksi ja yritysmäisemmiksi. Myös maatilojen riskit ovat samalla kasvaneet hurjasti.

Jotakin sitoutumista tarvitaan

Toisaalta jäsenuskollisuutta silloin 1960-1970-luvuilla arvostettiin, mutta toisaalta myönnettiin, että myös kilpailua olisi hyvä jossakin muodossa olla olemassa.

Kainuulaisen kylän isännät puhuivat jo 1960-luvulla siitä, että ihan kaikessa ja aina ei kuitenkaan pidä kilpailla, kuten ajan henki nykyisin näyttää olevan.

Kyllä jotakin sitoutumistakin omiin osuustoimintayrityksiin eri yhteyksissä jäsenistössä tarvitaan. Ja omista yrityksistä pitää kantaa myös jatkuvasti huolta.

Yrityksiltä vain on edellytettävä ensin ja varmasti sitä, että ne pärjäävät ja kannattavat, etteivät tavallisten jäsenten rahat mene niissä Kankkulan kaivoon. Jonkun täytyisi pystyä sellaisesta aina ennalta varoittamaan.

Emmehän me vanhemmat nykyäänkään voi esimerkiksi lapsia päiväkodista illalla pois hakiessamme valita ainaisen kilpailutuksen perusteella, kenen lapsi tänään on se kaikkein iloisin ja aurinkoisin.

Kyllä se oma lapsi sieltä kuitenkin on aina mukaan kotiin otettu, vaikka hänellä sillä kertaa olisikin itku silmässä, vaatteet märkinä ja räkä poskella.

Tuttujen asioiden pariin

Osuustoimintajärjestöön tulin lehdessä olleen työpaikkailmoituksen kautta, kun Pellervo-Seura syksyllä 1987 oli perustamassa Pellervon Julkaisupalvelua PJP:tä. Olin valmistunut yliopistosta ja tehnyt päätoimisesti monenlaisia toimittajan hommia 1970-luvulta alkaen ja niin minut valittiin PJP:n ensimmäiseksi vetäjäksi.

Sieltä siirryin Osuustoiminta-lehden tekijäksi samaan aikaan kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi vuoden 1995 alusta.

Työssä esiintulleet asiat olen aina kokenut hyvinkin kotoisiksi, ja viime vuosikymmenten nopean muutoksen tuomiin todellisiin haasteisiin on ollut helppo tarttua. Työn tulokset tulevat jälleen ensi keväänä lukijoiden arvioitaviksi, kun teemme uuden lukijatutkimuksen.

On tietysti surullista, kun sodistakin ehjänä selvinneen isäukon kanssa ei enää voi vaihtaa mielipiteitä maailman ja osuustoimintaliikkeen menosta. Tuoni korjasi hänet yllättäen jo syksyllä 1999.

Perinnöksi omille lapsilleni

Omille lapsilleni haluaisin eniten antaa perinnöksi antaa sekä siivet että juuret.
Siivet perinteisesti viittaavat unelmoimisen taitoon – vaikkapa tällaisiin Alatalon & Leskisen lauluihin. Mutta ne myös kantavat ja nostavat nuoria näkemään laajemmalle ja ehkä myös kauemmas kuin mihin itse omana aikanaan on pystynyt.

”Sekä siipiä että juuria tarvitaan aina elämässä selviytymiseen. Suomalaisen osuustoimintaliikkeenkin on syytä tarjota nuorille molempia.”

Juuret puolestaan viittaavat aina tarvittavaan realismiin ja talonpoikaiseen sukupolvien ketjuun.

Ei suomalainen osuustoimintakaan ole vain yhden sukupolven luomus, vaan vaihe vaiheelta nykyisenlaiseksi rakentunut.

Eikä osuustoiminnan kehitys saa missään tapauksessa pysähtyä nykyhetkeen ja juuttua katsomaan vain menneisiin saavutuksiin. Sinnikkään kehitystyön on oltava jatkuvaa. Myös nuoret on saatava siihen omine ajatuksineen mahdollisimman hyvin mukaan.

Molempia, sekä siipiä että juuria, tarvitaan aina elämässä selviytymiseen. Suomalaisen osuustoimintaliikkeenkin on syytä tarjota myös nuorille molempia. Nuoret löytävät oman paikkansa myös osuustoimintaliikkeessä, kun heille aidosti tarjotaan siihen mahdollisuutta.

Myös ihmisiä aidosti puhuttelemaan pystyviä taiteilijoita osuustoiminnassa tarvitaan. Toistaiseksi heistä on selvästi pulaa. Rauli ”Badding” Somerjoen E-liikkeelle aikoinaan tekemä tilauslevy on poikkeus, mutta valitettavasti se on tekijänsä huonoimpia.

Ei riitä, että esimerkiksi osuuskauppa mainitaan vain silloin, kun se sattuu sopimaan riimiin.

”Kohtaloni itse mä valitsin”

Jotakin varmaankin jo iäksi menetetystä maaseudun idyllistä kertovat Alatalon & Leskisen laulun loppusäkeet. Ne paljastavat samalla myös osan meikäläisen tarinaa:

Siellä mistä me ollaan kotosin,
vältyttiin paljolta huolelta,
kaikki oli poikia naapurin,
jotkut Kannaksen toiselta puolelta.
Kaikki oli kokolailla köyhempää,
silti meillä elettiinpä ennenkin.
Oppikouluun oli monta pyrkijää
oman kohtaloni itse mä valitsin.

Vaikka suomalainen osuustoiminta ulkoapäin näyttääkin nykyisin monenkirjavalta, niin meillä ”kaikki ovat poikia naapurin”. Ja myös yhteinen sävellaji löytyy kyllä, jos vain taitoa ja tahtoa riittää. Eri sektoreilla tottakai on myös omia intressejään ja tavoitteita, mutta se ei saa estää keskustelun etenemistä.

Mauno-Markus Karjalainen

| Sivun alkuun |