Vuonna 1902 perustettiin Helsinkiin Ylioppilaiden Raittiusyhdistyksen piiristä tulleesta aloitteesta Akateeminen Osuusruokala Osmola. Sen tarkoituksena oli "hyvän, terveellisen ja voimakkaan ruuan valmistaminen etupäässä ylioppilaille". Tämä tarina on poimittu Risto Alapuron ja kumppaneiden toimittamasta kirjasta Kansa liikkeessä, jonka Kirjayhtymä

Ylioppilastalon "raitistuttamisesta" ylioppilaskunnassa käydyn kiistan jälkeen Osmola sai vuonna 1903 vuokrattua Ylioppilastalon ravintolatilat. Raittiusravintola saikin suuren suosion. Vuonna 1905 osuuskuntaan kuului 230 jäsentä ja sen liikevaihto oli yli 100 000 markkaa. Samaan liikevaihtoon ylsi silloin vain joka viides Suomen osuuskaupoista.

Koska ruoan hinta oli osuuskunnan hallituksen ilmoituksen mukaan yhdeksän prosenttia halvempi kuin muissa samanveroisissa ruokaloissa, ei osuuskunta mainittuna vuonna tuottanut voittoa. Hintavertailu oli tehty huolella. Osuuskunnan varsinainen puuhamies, Pellervo-Seuran kamreeri Asa Ensio, sittemmin Osuusliike Elannon ensimmäinen toimitusjohtaja, kertoi Raittiusyhdistyksen kokouksessa käyttäneensä Helsingissä 21 ruokapaikkaa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että Osmola oli niistä kaikista ehdottomasti paras. Niin Osmolasta tulikin "akateemisten kansalaisten suosituin ruokapaikka". Toimintaa laajennettiin niin, että ravintoloita oli vuonna 1909 kolme: Ylioppilastalolla, Kansallisteatterin talossa ja Pohjois-Esplanadilla Kappelia vastapäätä.

Osmolassa myös syötiin hyvin. Ainakin sen ajan käsitysten mukaan. Ravintotieteilijä Sigfrid Sundström tutki 1904 kahden viikon ajan Osmolan ruokaa ja sen asiakkaita - ja havaitsi näiden kärsivän yliravitsemuksesta. Monet olivat edellisen talven aikana lihoneet peräti 5-10 kg. Sen ajan opiskelijapiireissä moinen oli hyvin poikkeuksellista. Kaloreita Osmolan ruoasta kertyi päivittäin neljätuhatta, rasvaa 190 g. Myöhemmin tosin valikoimaan saatiin myös kasvisruokalista.

Vuonna 1919, kieltolain myötä, Osmolan toiminta sitten aikanaan loppui. Harva enää tietää tästä ylioppilaiden aikoinaan legendaarisesta ruokapaikasta.

Oli jo ehditty toteuttaa!

Pellervo-Seuran alkuaikojen neuvojan Juho Torvelaisen sisko ja lanko, Anni ja Anton Huotari, olivat aikanaan kuuluja sosialidemokraatteja. Ehkäpä tämän myötävaikutuksella myöskin Torvelaista itseään pidettiin - ainakin joissakin piireissä - noin niin kuin "puolisosialistina".

Kun Torvelainen erään kerran oli puhumassa osuustoiminta-asiaa Pohjanmaalla Laihian pitäjässä, niin ukot, hetken kuunneltuaan, kysyivät:

- Tieräkkö sä poika mitään siitä sosialismista?

Eikä siinä auttanut Torvelaisen muu kuin tunnustaa, että tottahan minä siitä jotakin... Ja kun ei siinä kiireessä juolahtanut mieleen muuta, niin alkoi hän selittää sosialistien kahdeksan tunnin työpäivävaatimuksia.

Mutta siihen sanoivat ukot, jotta:

- Älä sä, poika, pöräjä! Täällä Laihiall´ on kahreksan tunnin työpäiväs tarpheksi jo hevoosenkin kannalta...

Niin ne ajat muuttuvat

Kaikkien aikojen toisilla Pellervon Päivillä vuonna 1902 oli osanotto myös Etelä-Savosta varsin vilkasta; Helsinkiin oli sieltä saapunut kaikkiaan 43 innokasta osuustoiminnan harrastajaa. Eräs mukana ollut kuvasi tätä Savon miesten pääkaupunkimatkaa seuraavasti:

"Meitä oli joukko savolaisia kyntöjätkiä ja isännän nousukkaita, joukossa jokunen vanhempikin vaari, kun saavuimme Helsinkiin. Karvaisia, vahvatukkaisia kun olimme, astuimme ensiksi parturiin siistiyttämään ulkomuotoamme. Siellä meidän maalaisten tuuhea tukkamme herätti huomiota, mutta saimmepa mekin puolestamme ihmetellä, miksi kaupungissa on niin paljon täysikuuta muistuttavia tukattomia päitä, niitä kun vain ani harvoin maalaisilla näkee."

Niin ne ajat muuttuvat. Nyt alkaa olla jo päinvastoin.

Missä osuustoimintanuoret?

Vuonna 1962 järjestettiin Englannissa Stanford Hallissa viikon mittainen tapahtuma, jossa pohdittiin osuuskunnan ja sen jäsenten välisiä suhteita. Eräässä keskusteluryhmässä käsiteltiin erityisesti nuorisotyöhön liittyviä kysymyksiä.

Ryhmän osanottajat esittivät kokemuksiaan. Lopulta eräs ryhmän jäsen heitti esille peruskysymyksen: Kuka on nuori ja kuka vanha?

Keskusteluryhmän puheenjohtaja tarttui kysymykseen ja rupesi selittämään:

- Nuori työväenpuoluelainen on 20-vuotias, nuori liberaalisen puolueen jäsen on 30-vuotias ja nuori konservatiivi on 40-vuotias.

Tällöin ryhmästä kuului arka kysymys:

- Entäs nuori osuustoimintaihminen?

Vastaus tuli salamannopeasti samasta ryhmästä:

- Hän on jo eläkkeellä.

Suuret kulttuurierot

Osuustoimintaliikkeen alkuaikoina ei naisten osanotolle aina annettu kovinkaan suurta arvoa. Osuustoiminta oli miesten hommaa. Ja kulttuuri- ja käsityserot suuret. Niinpä eräässä osuustoimintalehdessä (ei kuitenkaan suomalaisessa) esitettiin naisista ja osuustoiminnasta seuraava arvio:

"Nainen on samalla kertaa osuustoimintaliikkeen voima ja heikkous. Hänellä ei ole sen enempää käsitystä osuustoiminnan todellisesta tarkoitusperästä kuin on tuolla kaikista luoduista olennoista yksilöllisimmällä, kissalla."

Osuustoiminnassa toimivien naisten ei kuitenkaan pidä masentua tästä lähes murskaavasta arviosta. Yksilöllisyys on nyt nimittäin muotia eivätkä viisaat naiset vähästä provosoidu.

Hiljaisen Suomen historiaa

Osuuspankkien todella mittavissa satavuotisjuhlissa seitsemälletuhannelle ihmiselle 14.5. Hartwall-areenalla luotiin katsaus menneeseen.

Peruutuspeiliäkin tarvitaan. Oscar Wilde on kirjoittanut, että olemme historialle velkaa sen, että kirjoitamme sen uudelleen. Tarkemmin ajatellen se onkin jokaisen uuden sukupolven tehtävä. Asia vain helposti tuppaa unohtumaan silloin, kun kehitys jatkuu tasaisena vuosikymmenestä toiseen. Ainakin nyt osuustoiminnassa on meneillään tällainen tasaisen edistymisen kausi.

Itsekriittisyyttäkään ei pidä koskaan unohtaa. Arvostelihan esimerkiksi F.W. Nietzsche historiankirjoittajia sanomalla, että he katsovat taaksepäin - lopulta he myös uskovat takaperin. Niin, peruutuspeilistä ei todellakaan näe tulevaa. Mutta silti siihen vilkaiseminen on välttämätöntä liikenteessä selviytymiseksi.

Osuustoimintaliikkeen historia on enimmäkseen sitä hiljaisen Suomen tuntematonta historiaa, kansan arkista aherrusta ja luottamushenkilöiden työtä, josta ainakaan helsinkiläiset tiedotusvälineet harvoin pystyvät repimään mitään suuria uutisia. Ellei päälle sitten satu mitään osuuspankkiliikkeen lopullisesti vuonna 1997 repäisseen tapaista isompaa linjariitaa. Sellaisia osuustoiminnan onneksi harvemmin sattuu, mutta kansanliikkeiden historiaan ne auttamatta kuuluvat.

Paavo Haavikon mukaan historia opettaa ainakin kaksi varmaa asia: Hintoja ei voi säännöstellä ja kaikkea ei voi verottaa. Lisäksi osuustoimintaliikkeen historia opettaa, että viisautta voidaan varmasti jakaa ja historiasta oppia. Viisauden jakaminen yleensä sitä samalla kasvattaa. Muuten näin pitkä menestyminen monilla osuustoiminnan sektoreilla ei olisi ollut mahdollista.

Veijo Meri puolestaan vakuuttaa, että pieni vilkaisu historiaan yleensä helpottaa oloa.

En tiedä, auttoiko tämä, mutta joka tapauksessa toivotan kaikille lukijoillemme oikein antoisaa ja hyvää kesää! Tavataan taas syyskuun alussa seuraavan kerran.

Mauno-Markus Karjalainen
mauno-markus.karjalainen@pellervo.fi