Kesäkuun alussa päähäni painetaan valkoinen ylioppilaslakki. Ylioppilastutkinnosta suoriutuminen, koulun loppuminen ja aikuiskasvatustieteen pääsykokeisiin lukeminen on saanut minut toden teolla miettimään, mitä olen oppinut kaksitoistavuotisen koulu-urani aikana.

Päntätessäni eri teorioita nykyajan kilpailuyhteiskunnasta, keskeiseksi kysymyksekseni on noussut koulun asema yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden välittäjänä. Minkälaisen kuvan koulu antaa yhteisöllisyydestä ja yksilöllisyydestä, ja miten niillä eväillä pärjää tosielämässä?
Tutkittuani koulun opetussuunnitelmia muun muassa koulutuspoliittisten harrastusteni yhteydessä olen havainnut, että monet tärkeät käsitteet kuten monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo ovat jo melkein itsestäänselvyyksiä (tavoitteina). Pidän kuitenkin huolestuttavana sitä, että opetussuunnitelmissa puhutaan niin paljon yksilöstä ja siitä, millaiseksi yksilön tulisi kehittyä. Yhä hajanaisemmassa maailmassa näyttää olevan vaikeaa muodostaa tavoitteita oppilaille yhdessä, kokonaiselle yhteisölle. Ilmeneekö yhteisöllisyys kouluissa enää missään muodossa?
Yhteisöllisyyttä koulussa pyritään edistämään muun muassa ryhmätöiden, keskustelukurssien ja tutorien avulla. Filosofiantunneilla puhutaan etiikasta ja solidaarisuudesta. Osuustoimintakin mainitaan ohimennen - parilla lauseella historian kirjassa.
Jokainen oppilas oppii kuitenkin viimeistään lukiossa, että todellisuus on toisenlainen. Sekä koulun seinien ulko- että sisäpuolella vallitsee itsekeskeisyys ja kilpailuhenkisyys, oman edun tavoittelu. Yhteiset ponnistelut ovat toisarvoisia.

Kolme merkittävää
oppimiskokemusta

Maailmankuvani perusrakenteet koostuvat suurilta osin palasista, joita olen keräillyt kolmen lukiovuoteni aikana. Nämä palaset eivät suinkaan koostu vain kirjoista opituista tiedoista, vaan sellaisista kokemuksista, joista jokaista on edellyttänyt toisten ihmisten läsnäolo.
Minulla on lukioajaltani kaiken kaikkiaan kolme merkittävää oppimiskokemusta. Ensimmäinen niistä oli matka Auschwitzin ja Sachsenhausenin keskitysleireille lukion toisella. Matkalla oli mukana 83-vuotias Kjell, entinen Sachsenhausenin vanki. Kun kysyin, mitä mieltä Kjell on Euroopan Unionista, hän totesi, että on hyvin iloinen sen olemassaolosta, koska Eurooppa kuulemma tarvitsee yhteistyöelimen. Ymmärsin asian niin, että tärkeintä ei ole yhteistyön tulos, vaan pyrkimys sovintoon ja yhteisöllisyyteen.
Toinen merkittävä oppimiskokemukseni on oiva merkki todellisesta yhteistyöstä. Kuluneen vuoden aikana koulumme abeilla oli tehtävänä järjestää jos minkälaisia tapahtumia, ja kun koitti vuosittaisen opettajainpäivällisen aika, tyrimme järjestelyissä oikein olan takaa. Tästä hyvästä meitä läksytettiin yhden aamunavauksen ajan ja kollektiivinen omatunto painoi. Olisi voinut luulla, että huonokäytöksiset nykyajan nuoret olisivat ohittaneet tuon läksytyksen olan kohautuksella, vaan niinpä ei käynyt. Välitunnilla kokoontunut parinkymmenen oppilaan joukko sai kuin saikin järjestettyä oikein mukavan illallisen. Sydäntäni lämmitti.
Kolmas merkittävä oppimiskokemukseni liittyy yhteen opettajaani. Häneltä opin, että toisen ihmisen kunnioittaminen on elämämme elinehto. On vaarallista ryhtyä ylimieliseksi ja ihastua omaan paremmuuteensa, ja tämä vaara on nykyisessä itsekeskeisyyden yhteiskunnassamme erittäin suuri.
Siksi onkin aina pidettävä mielessä se tosiasia, ettei elämä ilman toisia ihmisiä edes ole elämisen arvoista - eli eiköhän meidän jo olisi aika ruveta välittämään toisista?

Koulutus
vaarallisilla vesillä

Usein kuulee väitettävän, että Suomen lukiot ovat tänään huippuluokkaa, mutta tämä pitää suhteuttaa siihen, minkä katsomme tärkeäksi. Lukio nykyisessä muodossaan ei pysty herättämään kenessäkään spontaania vastuun tunnetta. Niin kauan kun yksilö kuuluu johonkin yhteisöön, hänellä useimmiten on selkeästi määritetyt oikeudet ja velvollisuudet, ja hän kantaa vastuun teoistaan. Sekä koulun että yhteiskunnan välittämästä maailmankuvasta puuttuu kuitenkin kokonaan yksilön vastuu.
Kun yhteisöllisyys häviää ja syntipukeista tulee vain hämäriä käsitteitä kuten "yhteiskunta" ja "poliitikot" ja "globalisaatio", jokaisen yksilön on helppo sulautua massaan potematta edes huonoa omatuntoa. Henkilökohtaisesti koen tämän hyvin hälyttäväksi.
Onko enää olemassa yhteisiä haaveita tai tavoitteita? Onko olemassa mitään, mikä tulisi rakentaa yhdessä, mikä olisi hauska tai ehkä jopa välttämätön asia, johon yksilöt yksin eivät kykene?
Suurin osa vähänkin isommista hankkeista on toteutettava useamman ihmisen voimin. Vaikka koulu ei ehkä ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla edistä yhteisöllistä vastuun kantamista, monet nuoret omaksuvat vastuun ja yhteistoiminnan kuitenkin itsestään, ikään kuin se olisi luonnollinen ihmisen osa. Vanhuksia hoitavat ja poliittisesti aktiiviset nuoret ovat merkki siitä, että yhteisöllisyys elää edelleen.

Annina Troberg
annina.troberg@gmail.com
Gymnasiet Lärkan, Espoo

| Sivun alkuun | Liite 3/06 | Kaikki liitteet |