Sankareita vai veijareita? Osa 23.
Radikaali tehtailija ja tasavaltainen talonpoika Norjasta

Helge Vaeringsaasen (1836-1917) oli rikas metsän- ja tehtaanomistaja, kulttuurinedistäjä ja yhteiskunnallinen uudistaja. Hän oli kärkihahmo Norjan osuustoimintaliikkeen ensimmäisessä aallossa jo 1860-1870-luvuilla ja eturivissä maan myöhemmin kamppaillessa itsenäiseksi Ruotsin vallan alta.

AIKAANSA EDELLÄ. Paljolti Helge Vaeringsaasenin ansiosta osuustoimintaliike alkoi kehittyä Norjaan jo 1860-luvulta alkaen. Suomeen liike rantautui vahvemmin vasta vuodesta 1899 alkaen.

Helge Vaeringsaasen oli varakkaan viljelijäperheen vesa Elverumista, Österdalenin maakunnasta. Hänen isänsä Peder oli luonut norjalaisilla ja ruotsalaisilla metsähankinnoilla ja yritysomistuksilla mittavan omaisuuden. Hän mm. oli perustaja ja suuromistaja merkittävässä norjalaisessa teollisuusyrityksessä Ådals Brukissa.
Tämä kaikki jäi perintönä Helgelle, joka jatkoi isänsä jalanjäljissä ja hankki metsäomaisuutta Suomesta. Hän oli 1875 mukana perustamassa Kymin kuntaan Halla Oy -metsäteollisuusyritystä, joka omisti sitten Suomessa viisi sahalaitosta ja sellutehtaan. Metsiä Halla Oy:llä oli 112.000 hehtaaria. Yhtiö siirtyi 1916 Kymi Oy:lle, josta tuli osa nykyistä UPM-Kymmene Oyj:tä.
Helge oli perheensä ainoa poika ja sai tuon ajan oloissa hyvän koulutuksen yksityiskoulussa. Jo varhain hän mieltyi kirjoihin ja osoitti suurta taipumusta kirjallisiin opintoihin. Tätä kautta hän imi itseensä noina aikoina radikaaleja yhteiskunnallisia ajatuksia, joita virtasi läpi Euroopan. Pian hän osallistuikin kaikella sydämellään yhteiskunnan rakentamis- ja uudistamistyöhön.
Taloudellisesti riippumattomana henkilönä Helge Vaeringsaasen uskaltautui asettua sellaistenkin hankkeiden kärkeen, jotka eivät aina kaikkien mielestä olleet toivottavia, saati hyödyllisiä, ja ravistelivat vakiintuneita yhteiskuntarakenteita. Hänellä oli paitsi materiaalista pääomaa myös menestyvän viljelijän itseluottamus sekä teollisuusyrityksen johtajana hankittu hallinto- ja johtamiskokemus.

Menestystä Rochdalen opein

Selvimmin Vaeringsaasenin hahmo, joka oli sekoitus vanhaa patriarkaalisuutta ja yhteiskunnallista edistysmieltä, näkyi hänen uraauurtavassa toiminnassaan Norjan osuustoimintaliikkeen hyväksi. Hän astui osuustoiminnan historiaan 1868, kun hänen aloitteestaan Elverumiin perustettiin sekä Alfarheimin säästöyhdistys että työväenyhdistys. Kuluttajaosuuskuntia kutsuttiin Norjassa noina aikoina usein säästöyhdistyksiksi.
Vaeringsaasenista tuli molempien yhdistysten puheenjohtaja. Ilmeisesti juuri tehtaan johtajan ominaisuudessa hän kiinnostui kuluttajaosuustoiminnasta, jolle sitten vuosien varrella omisti paljon aikaansa ja energiaansa.
Mikä seikka tarkkaan ottaen antoi ratkaisevan sysäyksen Vaeringsaasenin osuustoiminnalliseen kiinnostukseen, on jäänyt tarkemmin selvittämättä. Olosuhteista kuitenkin tiedetään, että maakauppa aiheutti tuolloin Norjassa suuria ongelmia. Velkakauppa oli pahan kerran päässyt juurtumaan sekä työ- että viljelijäväestön keskuuteen. Sama velkakauppakurimus osuustoiminnan sytyttäjänä on tuttu ilmiö Suomestakin.
Vaeringsaasen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka esitti oma-apuajatuksia kuluttajaväestölle Norjassa. Jo 1850 alettiin kirjoittaa lehdissä Rochdalen periaatteista ja joukko osuuskuntia perustettiin. Hänen suuri merkityksensä osuustoimintaliikkeelle liittyy kuitenkin siihen, että hän toi väärentämättömät Rochdalen periaatteet käytännön osuustoimintatyöhön. Hänen laatimansa säännöt Alfarheimin kuluttajaosuuskunnalle sisälsivät keskeiset osuustoiminnalliset ohjelmakohdat, ja ne levisivät läpi maan mallisääntöinä toisille osuuskunnille.
Uusia osuuskuntia syntyi nopeassa tahdissa. Huippuvuosina 1870-luvun puolivälissä niiden luku lähenteli kolmeasataa ja jäseniä niissä oli yli 30.000 kaikista yhteiskuntaluokista. Valtaosa osuuskunnista toimi maaseudulla, joten maaseutuväestö muodosti jäsenkunnan rungon. Vaeringsaasenin mallisäännöt olivat hyvä ohjenuora, joka piti osuuskuntien toiminnan terveellä osuustoiminnallisella perustalla.
Vaeringsaasen oli osuustoiminnan keulahahmo Norjassa koko 1870-luvun. Eräs osuustoiminnan pääperiaate, josta hän jatkuvasti ja voimakkaasti piti kiinni, oli tiukka puolueettomuus poliittisissa kysymyksissä. Tämän seikan korostaminen oli tärkeää, sillä osuustoimintaliike oli vain yksi – eikä mikään irrallinen – osa norjalaisen yhteiskunnan muutosten virtaa.

Talouskriisi toi romahduksen

Toisen merkittävän askeleen Norjan osuustoiminnan rakentamisessa Vaeringsaasen otti, kun hän teki aloitteen yhteistyöstä maan kuluttajaosuuskuntien kesken. Aloitteesta syntyi 1870 kuluttajaosuuskunnille valtakunnallinen liitto, jonka puheenjohtajaksi Vaeringsaasen tuli. Liiton yhteydessä toimi myös agentuurimuodossa tukkukauppa. Se oli Pohjoismaiden ensimmäinen osuustoiminnallinen tukkukauppajärjestely.

”Osuuskuntienkaan tehtävä ei ole yksinomaan hankkia jäsenilleen materiaalista etua. Niiden tulee osallistua myös kulttuurin levittämiseen. Koko Norjan kansan pitäisi tulla siitä osalliseksi.” HELGE VAERINGSAASEN

1870-luvun lopulla alkaneen talouskriisin johdosta hyvässä vauhdissa ollut osuustoiminta alkoi kuitenkin taantua. Osuuskunnissa alettiin rikkoa osuustoiminnan periaatteita, velkakauppa voitti alaa ja koko liike joutui monin paikoin huonoon huutoon. Mutta Vaeringsaasen jaksoi tehdä työtä parempien aikojen puolesta. Hän oli vakuuttunut osuustoiminnan menestyksestä, kunhan vain sen pääperiaatteista pidettäisiin kiinni. Tästä optimismista huolimatta Norjan osuustoimintaliikkeen ensimmäinen aalto ei enää jaksanut kantaa, vaan osuuskuntia meni joukoittain nurin.
Osa osuuskunnista kuitenkin selviytyi. Ne pystyivät kamppailemaan läpi taloudellisten myrskyaikojen enemmän tai vähemmän osuustoiminnallisen kuntonsa säilyttäen. Ne yhdistivät Norjan osuustoiminnan ensimmäisen aallon seuraavaan, jonka kärkihahmona oli 1890-luvulla asianajaja Ole Dehli.

Lippu puhtaana!

Helge Vaeringsaasenin ajan Norja oli yhä köyhä ja kehittymätön maa, joka oli vuodesta 1814 elänyt Ruotsin kuninkaan alaisena ns. personaaliunionissa. Jo vuosisatojen ajan Norja oli ollut enemmän tai vähemmän naapurivaltioidensa, Tanskan ja Ruotsin, holhouksessa. Mutta köyhyys ja holhous eivät kyenneet tukahduttamaan norjalaisten vapauden kaihoa.
Norjan poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen historia oli 1800-luvulla vapaustaistelun historiaa. Ja tähän vapaustaisteluun osallistui Helge Vaeringsaasen, upporikas metsänomistaja ja tehtailija, vilpittömällä yhteiskunnallisella paatoksella.
Pitkäaikaisessa ja jopa sodan uhkaan asti edenneessä unioniriidassa hän oli yksi eroa Ruotsista ajaneen opposition johtajista. Protestina hän käytti jo vuodesta 1877 ainoastaan nykyistä puhdasta Norjan lippua, ilman siihen tuolloin kuulunutta unionia symboloinutta lisäkettä.
Personaaliunioni Ruotsin kanssa purkautui ja Norja itsenäistyi 1905, kun kansanäänestyksessä 99,95 % norjalaisista oli äänestänyt unionia vastaan. Vaeringsaasen kuului siihen joukkoon, joka halusi ajaa maahan tasavaltalaisen valtiomuodon. Hän oli sitä mieltä, että kuningasvalta oli ollut Norjalle edeltäneinä vuosisatoina vieras rasite. Tasavaltalainen valtiomuoto sen sijaan varmistaisi jatkon Norjan itsehallinnon kehitykselle. Tämä tasavaltalaisten toive ei kuitenkaan toteutunut.

Edistyksellistä voitonjakoa

Vaeringsaasenin yhteiskunnalliset näkemykset - joita eivät millään tavoin jakaneet ne, jotka olivat hänen kanssaan samassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa - antavat hyvän kuvan hänen persoonallisuudestaan.
Hän oli talonpoikaissukua ja saanut perinnöksi vahvan solidaarisuuden tunteen omaa kansaansa kohtaan. Sen oli kasvattanut ja lujittanut sukupolvien kamppailu olemassaolosta viljelijöinä ahtaissa laaksoissa tai meren armoilla kalastajina ja merimiehinä.
Vaeringsaasenin solidaarisuus ei ollut mitään pinnallista kiihkoisänmaallisuutta, vaan se ilmeni nimenomaan käytännön toiminnassa. Mahtavaa taloudellista asemaansa hän olisi hyvinkin voinut hyödyntää tavalla, joka oli yleinen noina alkavan teollistumisen aikoina. Hän olisi voinut häikäilemättä käyttää hyväkseen ihmisiä ja luonnonvaroja taloudellisen vapauden nimissä kuten muutkin rikkaimmat. Mutta sitä hän ei tehnyt. Sen sijaan hän sai toteutettua omistamassaan tehtaassa Ådals Brukissa järjestelyn, joka oli modernien aikojen ensimmäisiä yrityksiä tehdä työntekijät osallisiksi yrityksen tuottamasta voitosta. Järjestely herätti suurta huomiota Manner-Euroopassa.
Tehtaan omistajat, joista Vaeringsaasen oli pääosakas, ottivat ensin omat viisi prosenttiaan voitosta. Jäljelle jäänyt voitto jaettiin sitten kahteen yhtä suureen osaan. Näistä toisen saivat työntekijät, joille se jaettiin vuotuisen työpanoksen suhteessa. Järjestelmä otettiin käyttöön 1870, ja joskus saattoi yksittäinen työntekijä saada vuotuista voitto-osuutta jopa 300 Ruotsin kruunua. Lisäksi varattiin erikseen tietty summa työntekijöiden sairausaikojen taloudelliseksi tueksi.
Vaeringsaasen rakennutti myös työväelle asuntoja, kokoussalin, koulun ja ryhtyi moniin muihinkin järjestelyihin kohottaakseen työntekijöidensä hyvinvointia.
Tehtaan muut osakkaat eivät kuitenkaan halunneet jatkaa tällaista voittojen jakamista. Vaeringsaasen oli sekä vihainen että surullinen edistyksellisen ajatuksen kohtalosta.

Sehän on itse joulupukki!

Huolimatta siitä, että Vaeringsaasen oli upporikas, eli hän varsin säästeliäästi ja vietti yksinkertaista elämää. Usein hänet voitiin nähdä paikallisen maalaisseuran kahvilassa nauttimassa puuroa maidon kera. Hän piti itseään nimenomaan norjalaisena talonpoikana ja myös käytti tätä titteliä. Kerran tukholmalaisessa hotellissa häneltä tämän johdosta kysyttiin: ”Mutta eikö herra ole tilanomistaja?” Jotkut kyllä kutsuivat häntä myös siten, mutta itse hän mieluiten halusi olla talonpoika.
Vaeringsaasenilla oli lämmin sydän ja auttavainen mieli. Monet kerrat saattoivat hänen kotiinsa saapuneet vieraat poistua tyytyväisinä saatuaan talon isännältä todellista apua omissa ongelmissaan.
Vaeringsaasen oli myös hyvin kielitaitoinen ja matkusteli paljon. Varsinkin Eurooppa oli hänelle tuttu. Vanhoilla päivillään hän teki matkan Palestiinaan ja muihin kaukaisempiin maihin. Tuolloin tämä suuri ja vankkarakenteinen mies, jolla oli selkeäpiirteiset kasvot ja eloisa katse, oli jo valkopartainen ja muistutti elävästi sitä mitä olikin, vanhaa patriarkkaa.
Ei siis ollut ollut ihme, että Vaeringsaasenin ollessa Belgradissa pari päivää ennen joulua eräs paikallinen tyttönen – varmaankin joululahjoista haaveillessaan – oli vakuuttunut siitä, että Vaeringsaasen oli itse joulupukki. Miehen kuvaa katsomalla tytön erehdys on hyvin ymmärrettävä.

Kulttuuria ja kansansivistystyötä

Helge Vaeringsaasen oli suurmies myös kulttuurielämässä. Hän painotti, että osuuskuntienkaan tehtävä ei ollut hankkia jäsenilleen yksinomaan materiaalista etua. Niiden tuli osallistua myös kulttuurin levittämiseen. Hän pyrki siihen, että koko Norjan kansa voisi tulla osalliseksi kulttuurista, tästä henkisesti rikastuttavasta ihmiselämän osa-alueesta.
Vaeringsaasen itse keräsi suuret kokoelmat taidetta, kirjallisuutta ja muinaisesineitä. Hänen yksityinen kirjakokoelmansa, joka käsitti 86.000 nidettä, oli pohjoismaiden suurin lajissaan. Kirjoja varten hän rakensi kotinsa yhteyteen kolmikerroksisen kirjaston.
Vaeringsaasenilla oli lämmin, lähes ylitsevuotava kiinnostus myös kansansivistysliikkeeseen. Hän haaveili kansankorkeakoulun perustamisesta Elverumiin, mikä sitten toteutui hänen kuolemansa jälkeen 1928. Varat hankkeeseen saatiin hänen 1917 perustamastaan, isänsä nimeä kantavasta rahastosta. Vaeringsaasenin mittava kirjakokoelma asetettiin seudun kansansivistysliikkeen käyttöön.
Toinen Vaeringsaasenin kulttuuritoive oli rakentaa oma museo seudulta keräämilleen muinaisesineille. Tämäkin toteutui hänen kuolemansa jälkeen. Noin 2.500 muinaisesineen kokoelman käsittänyt museo avattiin 1936.
Samoin kuin aikalaisensa, brittiläiset sosiaaliliberaalit, myös Vaeringsaasen katsoi olevansa lähinnä hallinnoija omaisuudelle, joka oli tullut hänen osakseen. Sitä tuli käyttää yhteiseksi hyväksi. Näine ajatuksineen ja taloudellisine mahdollisuuksineen Vaeringsaasen oli vielä sangen yksinäinen henkilö Pohjoismaissa aikana, jolloin kansanliikkeet vasta vähitellen alkoivat herätä henkiin ja tulla tietoisiksi suurista tehtävistään yhteiskunnan rakentajina.

Kari Inkinen

| Sivun alkuun | Liite 6/08 | Kaikki liitteet |