Kohta se on vihdoin ohi! Kun korona lopulta hellittää päästään takaisin normaaliin. Takaisin kasvun tielle! Mutta hetkinen. Mihin me olemmekaan palaamassa? Mikä on se nykyisyys ja tulevaisuus, jossa yritystenkin tulee osata toimia?
EU on sitoutunut saavuttamaan ilmastoneutraaliuden vuoteen 2050 mennessä. Suomi vielä sitä aiemmin. Puhutaan vihreästä siirtymästä, jossa halutaan rakentaa nykyaikainen, puhdas ja terve talous, joka auttaa turvaamaan tulevien sukupolvien toimeentulon. Melko yksimielisiä tunnutaan olevan myös siitä, että kestävää taloutta ei rakenneta nykyisillä menetelmillä. Jotain pitäisi muuttaa.
Aloitetaan ekonomisti ja poliittisen talouden väitöskirjatutkija Jussi Ahokkaan erinomaisesta pohdinnasta (Kansan Uutiset 10/2021): ”Otamme liian helposti kaiken kasvun hyvänä ja tavoiteltavana. Kun tarkastelen työllisyyden kasvua Suomen taloudessa, pohdinko joka kerta, millaisen työn määrä on lisääntynyt ja millaista toimintaa yhteiskunnassa sitä kautta saamme enemmän? Entä kun tarkastelen kasvuennusteita, muuttuvatko ne päässäni heti energia- ja materiaalivirroiksi, minkä kautta sitten päättelen, kuinka kestävää tulevien vuosien kasvu on? Entä silloin, kun kirjoitan julkisen talouden velkasuhteen alentuneen – näenkö kirkkaasti, millaisia sosiaalisia, terveydellisiä ja ympäristöllisiä vaikutuksia sillä on? Valitettavasti joudun vastaamaan kaikkiin edellisiin kysymyksiin kieltävästi.”
Ahokas harmittelee, että näin hänkin puheellaan edustaa ja edistää sellaista ”kasvuistista” (growthism) diskurssia, joka estää ihmisiä ja yhteiskuntaa laajemmin irtautumasta niistä pakoista, jotka ekologisen kriisin ovat aiheuttaneet. Kasvuismi on sitä, että kaikki kasvu nähdään lopulta hyvänä sen sijaan, että laadullisesti eroteltaisiin sitä, minkä yhteiskunnassamme pitää kasvaa ja minkä ehkä supistua.
Ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan tutkiva monitieteinen Bios-tutkimusyksikkö puhuu paljon siitä, että meidän tulee ymmärtää paremmin talouden ekologisia ja sopimuksellisia reunaehtoja ja päästää irti talouden vanhoista paradigmoista. Eli jatkuvasta kasvun tavoittelusta.
Emme voi jatkaa vanhojen oppien mukaan
Yksi uudehko ajattelutapa on degrowth-talous, josta on käytetty suomennoksia kuten kohtuutalous, ei-kasvu tai negatiivinen kasvu. Se tarkoittaa vapaaehtoista talouden koon rajoittamista, ympäristön ja luonnonvarojen talouskasvulle asettamien rajojen tunnistamista ja pyrkimystä pois sokeasta uskosta talouskasvun ja hyvinvoinnin yhteyteen.
Fakta nimittäin on, että toistaiseksi missään päin maailmaa ei ole onnistuttu vähentämään luonnonvarojen käyttöä niin, että talous samalla kasvaisi. Ajatus, että ainoa keino estää luonnon tuhoutuminen on yksinkertaisesti tuottaa ja kuluttaa vähemmän, pienentää siis taloutta, syntyi jo 1970-luvulla. Ajatus oli tuolloin aivan liian radikaali, mutta miten on nyt?
Degrowth-kriitikot väittävät, että kasvu on aina hyvästä, pitää vain muuttaa se, millaista kasvua tavoitellaan. Usein nojataan myös sille, että teknologia ratkaisee liikakuluttamisen ja -tuottamisen ongelmat eikä mitään vähentämistarpeita tarvita.
Degrowth-ajatteluun kuuluu kuitenkin elimellisesti kohtuullisuus ei siis pelkkä teknologiausko ja ajatus, että prosesseja tehostamalla voidaan ratkaista ilmastokriisi. ”Erilaista kasvua” -argumentti on nimittäin looginen mahdottomuus, koska planeettamme on rajallinen eikä ole sellaista kasvua, joka loputtomasti mahtuisi kestävästi maapallon raameihin. Tosin ehkä kriitikoiden ajatus onkin viedä kasvu avaruuteen.
Teknologian varaan emme voi myöskään rakentaa. Se on toki osa ratkaisua, mutta moni tutkija on jo varoittanut, että emme voi luottaa teknologiaan ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Sen sijaan on löydettävä tapoja, joilla taloudet voivat pysyä vakaina ilman jatkuvaa kasvua.
Tutkijat huomauttavat, että liiallinen uuteen teknologiaan luottaminen mahdollistaa vaarallisella tavalla sen, että voimme viivyttää välttämätöntä päästöjen vähentämistä.
Miten yrityksen pitäisi siis suhtautua omaan kasvuntavoitteluunsa? Voisiko osuustoiminnallisilla yrityksillä olla kilpailuetua, kun suunnataan ei-kasvuun? Kohtuutalous ainakin on suoraan osuuskuntien omasta pelikirjasta.
Missä ovat yritysten degrowth-strategiat?
Elämme edelleen liikaa kvartaalitaloudessa, lausui pitkän linjan hallitusammattilainen, Nokialla pitkän uran tehnyt Kirsi Sormunen FIBS:in Yritysvastuu 2021 – tutkimuksen julkaisutilaisuudessa joulukuussa. ”Tavoitteita, liiketoimintaa ja strategiaakin katsotaan korkeintaan vuoden aikajänteillä ja taloudellisen tuloksen valossa. Lyhyen aikavälin rahassa mitattavat hyödyt ovat nousseet selkeimmin myös vastuullisuuden tavoitelistalle ja maine tai brändin arvon kasvattaminen ovat edelleen tärkeimpiä syitä panostaa vastuullisuuteen. Ei ymmärretä miten paljon tämä maailma tulee muuttumaan. Se on surkeata. Kv-sopimukset ja lainsäädäntö eivät tule näitä ratkaisemaan, vaan yritysten tulee laittaa iso pyörä pyörimään.”
Suoria sanoja. Vaikka monet yritykset Suomessakin tekevät paljon kestävyyden eteen ja ovat tietyllä mittapuulla edelläkävijöitäkin, on nyt astuttu vasta ne helpoimmat askeleet. Seuraava tavoite on muuttaa koko paradigma. Siirtyä kasvun tieltä kohtuuden – jopa ei-kasvun – polulle.
Mitä ei-kasvua tavoittelevan yrityksen toiminta sitten näyttäisi? Sanotaan, että tulevaisuuden menestyvä yritys noudattaa liiketoimintamallissaan kestävyyden periaatteita kuten kiertotaloutta, osallisuutta, paikallisia ja vihreitä toimitusketjuja sekä kohtuutta. Ensinnäkin yritysten tulee tehdä tuotesuunnittelua, jossa luodaan tuotteita, joilla on pidempi käyttöikä, ne ovat modulaarisia tai valmistettu paikallisesti. Yritykset voivat myös itse edistää kasvun vähenemistä luomalla toimintatapoja, joita toivovat muidenkin omaksuvan. Esimerkiksi vaateyritys Patagonia – joka noudattaa jo itse degrowth -strategiaa – tarjoaa käytetyille vaatteillensa ostopaikan sekä ilmaisen korjauksen ei vain omille vaan muidenkin vaatevalmistajien tuotteille. Mietitään siis sitä, mikä on kestävää, vaikka se maksaisi yritykselle vähän enemmän tai johtaisi siihen, että sen tuotteita ei ostettaisi niin usein.
Koronarokotteiden patentit ovat toinen ajankohtainen vertaus. Niissä näkyy, että lääkeyhtiöiden nykyiset ja tulevat kasvu- ja voitonmaksimointitavoitteet menevät selvästi vastuullisuuden edelle. Ja voisiko näin työmarkkinaneuvotteluiden käydessä kuumana pohtia myös sitä, että yritysten omat kasvutavoitteet voisivat olla maltillisemmat ja jaettavaa riittää vähän enemmän myös työntekijöille.
Siellä moni lukija varmasti huutaa nyt kilpailukyvyn perään ja ajattelee, että jos yritys ei kasva niin ei pian ole mitään palkkaakaan kenellekään jaettavaksi. Niinpä niin. Jos tämä muutos olisi helppo, se olisi jo tehty. Degrowth-ajattelu on mitä enimmässä määrin koko ajattelutavan muuttamista siitä, miten maailma toimii ja miten saavutetaan kestävää hyvinvointia. Mikä on meidän yrityksemme olemassaolon oikeutus?
Siirtyminen talouskasvusta elämänlaatuun
Degrowth-strategiat ovat oikeastaan vain ensimmäinen askel. Ei-kasvun ja kohtuullisuuden pitäisi olla yrityksen ytimessä ohjaamassa kaikkea päätöksentekoa ja määrittämässä sitä, mikä yrityksen toiminnalle on tärkeää yli eri strategiakausien. Osuustoiminnalla olisi tässä suuri potentiaali degrowth-ajattelun edistämisessä. Nyt haetaan jatkuvasti vaihtoehtoja nykyisille talousmalleille, vaihtoehtoja, jotka helpottavat kestävän kehityksen mukaisten liiketoimintamalli-innovaatioita. Osuuskuntien ei kannata jäädä tässä rannalle odottelemaan, kun muut seilaavat edellä.
Missä ovat siis suurten osuustoimintayritysten degrowth-strategiat? Onko liikkeenjohdossa ja hallituksissa liian hyvin muistissa vielä takavuosien huono taloudenhoito ja traumat siitä, että osuustoimintaa ei nähdä kunnon liiketoimintana, joten ei uskalleta kyseenalaistaa tehokkuusajattelua ja tulosorientoitunutta lähestymistapaa?
Nyt kun osuustoiminnan kestävyyden kilpailuetu eli se, että voitto (ja kasvu) ei ole kaikki kaikessa olisi hyödynnettävissä, siihen ei uskalleta kunnolla tarttua. Osuustoiminnan jäsenpohjaisuuteen liittyy toki myös vaaran paikkansa kestävyyden näkökulmasta. Jos jäsenet haluavatkin kasvattaa omaa talouttaan (kuten osuustoimintaan periaatteessa kuuluu), eivätkä ole valmiita mittaviin muutoksiin, niin voiko osuuskunta toimia toisin?
Valtaosa suurista osuustoimintayrityksistä on kirjannut omiksi tavoitteekseen olla vastuullisuuden edelläkävijä. Tässä olisi yksi tie edelläkävijyyteen, kuka on rohkea ja lähtee ensin?
Mitä pienet edellä, sitä isot perässä
Entä pk-osuuskunnat? Niitä haastetaan usein siitä, että pienemmät osuuskunnat eivät halua kasvaa. Yritystoiminta tuo jäsenilleen elinkeinon ja se riittää. Ne ovatkin siis ehkä sisäistäneet kestävyyden aivan eri tavalla, kun vaikka monet startupit – ja suuremmat yritykset. Kasvua ja massia ei ehkä ole tiedossa, mutta elämänlaatua senkin edestä.
Toisaalta kohtuullistamista koskeva tutkimus korostaa myös sitä, mikä usein jää huomiotta: talouteen kuuluu paikallinen jakaminen, korjaaminen ja omavaraisuus, palkaton perhehoito ja monet muut toiminnot, joissa raha ei liiku. Tämä on myös rajapintaa, jossa toimii erityisesti osuuskuntia ja muitakin yhteiskunnallisia yrityksiä.
Kyse ei lopulta edes ole siitä, että emme voi enää kasvaa vaan, että meidän ei edes tarvitse. Ihmiset eivät tule onnellisemmiksi siitä, että kuluttavat enemmän, työntekijät eivät kaipaa pidempiä työaikoja eikä yhteiskunnan kestävyys ja kansalaisten hyvinvointi rakennu kasvavalle BKT:lle.
Kirjoittaja on Osuustoimintakeskus Pellervon vastuullisuusasiantuntija.
Lähteet:
https://hbr.org/2020/02/why-de-growth-shouldnt-scare-businesses
https://cosmosmagazine.com/technology/tech-alone-cannot-solve-climate-crisis/