”Kuka tässä on tyhmä: ihmiset, kaupparyhmät vai minä itse”, kysyi Pekka Seppänen Ylen Pyöreä Pöytä -podcastissa viime viikolla. Hän oli suivaantunut S-ryhmän ennätyksellisiin kuukausibonuksiin ja ylipäänsä kauppojen kanta-asiakas- ja bonusjärjestelmiin ja referoiden sanoi kuta kuinkin näin: ”Mitä rahaa se (bonus) on? Asiakkaiden omaa rahaa. S-ryhmä on saanut korotta pitää sitä lainassa ja antaa nyt korotta takaisin. Tässä ei ole mitään hurraamista. Järjestelmät maksavat satoja miljoonia, eivätkä tuota mitään uutta hyvää yhtään kenellekään.”
Niinpä niin. Osuuskunta jäsenomisteisena yrityksenä, jonka tavoitteena on tuottaa näille jäsenille heidän tarvitsemiaan hyödykkeitä ja palveluksia mahdollisimman edullisin ehdoin ja tilanteessa, jossa liiketoiminnassa syntyy voittoa, jakaa tämä voitto jäsenille takaisin, on edelleen valtaosalle ihmisistä täysin tuntematon toimintaperiaate. Edelleen yli 100 vuoden olemassaolon jälkeen.
Jäsen on eri kuin pelkkä asiakas
On totta, että kun kaikki muutkin toimijat kuin vain osuuskunnat käyttävät aivan samanlaista rahantakaisinjakomenetelmää asiakkailleen, hämärtää se ihmisten kykyä ymmärtää mistä osuustoiminnassa on kysymys. Niille kyse ei ole mistään ylimääräisestä kanta-asiakashimmelistä, vaan tavasta maksaa omistajilleen heille kuuluva osuus yrityksen ylijäämästä. Muut toimijat ovat vain kopioineet tämän kieltämättä nerokkaan, ja asiakkaita sitouttavan, toimintatavan. Mutta se ei tee näiden eri yritysten ”bonusjärjestelmistä” samanlaisia.
Turhauttavinta tässä surkuhupaisassa Pyöreän Pöydän -keskustelussa oli, että Seppänen ja Mika Pantzar, joka oli myös yksi keskustelijoista, tunnistivat kyllä, että S-ryhmä on ”asiakasomistajiensa omistama yritys” ja että ”osuustoimintaliike on toisenlainen toimintaperiaatteiltaan”. Niinpä niin, hauki on kala. Vaikka periaatteessa kyllä tiedetään, että jotenkin osuuskunta on erilainen, niin käytännössä tästä yritysmuodosta ei ymmärretä mitään.
Pantzar viittasi myös ”erääseen osuustoiminnalliseen pankkiin, josta sai ostaa jotain ja kuvitella, että sai ilmaiseksi.” Hän kritisoi, että tällainen toiminta hämärtää käsitystä siitä mitä asiat maksavat. Tämä voi olla aivan tottakin, mutta ei ole osuustoiminnan vika, että sen liiketoimintamalli on niin nerokas, että se hyödyttää palvelujaan käyttäviä (ja siis sille liiketoimintaa tuovia) omistajiaan ja palauttaa niille rahaa takaisin ja nämä rahat tulee sitten käyttää osuuskunnan muiden palveluiden ostamiseen.
Siinähän muut liikepankit muutatte yritysmuotonne osuuspankiksi. Jaa ei kiinnosta, kun sitten pitäisi ne voitot jakaa laajemmalle porukalle? Kappas.
Keskustelussa myös valitettiin, että ”raha ei tule (yritykseen) mistään ulkopuolelta, se tulee joko omistajilta tai asiakkailta ja kun on itse molempia, niin raha tulee itseltä, ja se on huono asia”. Tämän aivopierun logiikka jäi itselle sumeaksi.
Kenen vika?
Jos edes kauppakorkeakoulunsa käyneet, yhteiskunnallisesti aktiiviset keskustelijat, joiden odottaisi tietävän edes vähän laajemmin asioista, eivät tunne osuustoimintaa, niin kuka tässä on tyhmä? Kenen vika se on, että osuuskuntaa ei yritysmuotona tunneta edes maassa, jossa, osuustoimintayritykset ovat markkinajohtajia monella toimialalla ja läsnä käytännössä joka ikisen suomalaisen arjessa?
Peiliin katsomista on varmasti kaikilla: osuustoimintayrityksillä itsellään, Pellervolla, suomalaisella koulujärjestelmällä – ja jokaisella osuuskuntien jäsenellä. Mitä siis on noin 90 prosenttia suomalaisista.
”En olisi ikinä mennyt sinne töihin, jos olisin tiennyt, että osuuskunnassa työskentely on tällaista!” Näin valitti eräs kaverinikin, joka oli turhautunut siitä, että omaa työtä hidasti se, että ”jokainen asia” piti kierrättää aina niin monen hallintoportaan kautta.
Sitä se jäsendemokratia teettää. Mutta jotain on perehdyttämisessä pielessä, jos työntekijät eivät koe osuustoimintayrityksiä mielekkäiksi työpaikoiksi vaan olisivat mieluummin töissä siellä missä tekeminen on ilmeisesti suoraviivaisempaa. Kysyttäessä hän ei osannut kertoa oman työnantajansa yritysmuodosta muuta kuin, että ”no se on asiakasomisteinen”.
Kaverini kokemus johtui toki hänen työtehtäviensä luonteesta ja valtaosa osuustoimintayritysten työntekijöistä harvoin on hallinnon kanssa missään tekemisissä. Oletan – ja toivon – että tämä on vain yksittäisen työntekijät kokemus, joka ei päde valtavirtaan. Mutta harvoin törmään osuustoimintayrityksessä työskentelevään, joka kovin hyvin osaisi kertoa mitä osuustoiminta oikeastaan tarkoittaa.
Missä ratkaisu?
Osakeyhtiömalli ja sen toimintatavat hallitsevat niin vahvasti kaikkea ajattelua ja keskustelua, että vaihtoehtoisille malleille ei yksinkertaisesti ole tilaa. Vaikka osuustoiminnan opetus ja sen tutkimus ovat lisääntyneet huomattavasti maailmalla ja Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana, on se edelleen marginaalissa.
Opiskelu – tai oppiminen – korkeakouluissakin on usein hauki on kala -tasoa. Edes oppilaitos- tai opiskelijaosuuskunnissa yrittäjyyttä oppivat äärimäisen harvoin itse valmistuttuaan perustavat osuuskuntia tai osaavat kertoa niistä käytännössä mitään. Paljon on työtä vielä tunnettuuden eteen tehtävä.
Pyöreä pöytä -keskustelussa kyllä ihmeteltiin suomalaisen osuustoiminnan poikkeuksellisuutta, kun 1980-luvulla taloustieteilijät olivat sitä mieltä, että yritysmallilla ei ole mitään tulevaisuutta ja se on aivan vanhanaikainen. Tässäkin kohtaa voi todeta, että osuuskunnat pärjäävät hyvin myös muualla maailmassa – kyseessä ei ole mikään suomalainen erikoisuus. Miten ihmeessä osuuskunnat ovat edelleen niin menestyneitä? Voisiko se olla tämä jäsenomisteisuus, yhdessä omistaminen ja voitonjakotapa, joka tuo aika paljon hyvää aika laajalle porukalle.
Mutta oli keskustelussa myös huomattu, että osuustoiminta tuntuu kiinnostavan nyt enemmän. Joten ehkä se osakeyhtiömallin ylivalta siellä pikkuhiljaa murtuu ja vihdoin ymmärretään miten hieno kala se hauki on – ja kenenkään ei tarvitse kokea itseään tyhmäksi.
Hanna Muukka
Kirjoittaja on Pellervon vastuullisuusasiantuntija.