Maatalous oli maamme pääelinkeino sotien aikaan asti. Se on jättänyt itsestään muistoja museoihin, arkistoihin ja kirjastoihin. Luonnollisesti niitä on maamiesseurojen, maataloustuottajien, osuuskuntien, keskusjärjestöjen ja yritysten tallessa sekä tietenkin maatiloilla ja yksityisillä henkilöillä ja neuvojilla. Maatalouden kehitys näkyy ulkonaisissa puitteissa, rakennuksissa, koneissa ja peltokuvioissa. Maataloutta on valokuvattu sekä puhetta tallennettu. Jäänteet menneestä maatalousajasta ovat kuitenkin hajallaan ja niitä vaikea koota mm. tutkimusta varten.
Samanlaista yhteistä arkistoa tai tutkimuslaitosta kuten mm. työväen arkisto ei ole ollenkaan. Maanviljelijöiden ja heidän järjestöjensä tiedot ovat vielä suhteellisen hyvin tallella, mutta niitä olisi järjestettävä. Suomessa ei ole ollut samanlaista intoa tämän alan asioihin kuin Ruotsissa, missä on Ultunan yliopiston maataloushistorian laitos, jossa on kymmenkunta työntekijää sekä opiskelijat laitosta pönkittämässä. Tukholmassa on Kungliga Landsbruksakademins bibliotek-kirjasto, joka on koonnut maatalouden historiaan kuuluvaa ainesta yhteen paikkaan. Lisäksi on maatalousmuseo Julita. Viljelijäväestö on työssä mukana ja hyvin kiinnostunut siitä.
Innostusta tarvittaisiin myös Suomen maatalouden kehityksen ymmärtämiseksi. Maataloushistoria ei ole Suomessa ollut itsenäisenä oppiaineena koskaan kuten muualla monissa Euroopan maissa. Niinpä Suomessa olisi luotava samantapaiset toimintayhteydet kuin naapurimaassamme.
Suomessa on asia kyllä ymmärretty, mutta puhtia asioiden eteenpäin viemiseksi ei riittävästi ole ollut saavutuksista huolimatta. Viljelijät elävät Suomessa arjessa päivästä toiseen eivätkä kunnolla huomaa historiallista kehitystä.
Suomessa on maatalousmuseo Sarka ja 300 muuta kotiseutumuseota, jotka ovat pitkälti maatalousmuseoita. Sen lisäksi on Gårdskullan museo. Kukin näistä toimii kuitenkin pääosin omaan lukuunsa. Työtä museoissa pitäisi yhtenäistää, mitä tosin ovat osaltaan tehneet maakuntamuseot.
Suomessa oli maataloushistorian seura, joka kuitenkin toimi vain vähän aikaa toisin kuin muissa Euroopan maissa. Tutkijoita alalla on ollut, mutta he ovat yleensä erakoita omissa yliopistoissaan. Yhteydenpito on yksityisten tutkijoitten varassa. Ennen julkaistiin sukutilakirjoja, maatilakirjoja, kartanokirjoja ja muita historian tutkimuksia yleisistä tai yksityisistä asioista. Nyt tutkimusta syntyy vähän. MTK täyttää vuosia ja julkaisee historiansa, kuten sille kuuluukin, mutta monet muut seurat, järjestöt ja tilat nukkuvat ”ruususen unta”.
Nyt täytyisikin saada aikaan herätys maatalouden todellisen sisällön säilyttämiseksi ennen kuin on liian myöhäistä. Juuri nyt on kysyttävä onko asiaan innostusta vai joudummeko tuuliajolle nykyisten tuulien vallitessa?
