Uusliberalistisista reformeista huolimatta hyvinvointipolitiikkaa harjoitetaan Suomessa edelleen julkisen vallan eli valtion ja kuntien talouden ehdoilla. Vaikka valtion alasajosta puhutaan uhkakuvana, noin kaksi viidesosaa bruttokansantuotteesta käytetään edelleen sosiaali- ja terveysmenojen kustantamiseen. Uusliberalismi tarkoittaakin Suomessa ennen muuta markkinamekanismin tuomista julkisen sektorin sisälle, ei siirtymistä yövartijavaltioon, jossa julkisin varoin ylläpidettäisiin lähinnä infrastruktuuria ja rajoitetusti terveys- ja koulutuspalveluja.
Poliittiset, eettiset, humanitaariset ja sosiaaliset näkökohdat rajaavat talouden alaa hyvinvointipolitiikassa meillä edelleen suuressa määrin. Hyvinvointipolitiikan taloudellisiin ehtoihin voidaan lukea kuuluviksi muiden muassa kysymykset, missä määrin siihen sijoitetaan varoja, miten ne ohjataan kohteisiinsa, ja millaiset ovat niiden vaikutukset julkisiin ja yksityisiin talouksiin. Hyvinvointipolitiikan toteuttamisehtoihin kuuluvat myös käsitykset oikeudenmukaisuudesta, tasa-arvosta ja hyvästä elämästä yhtä lailla kuin uusliberalistinen huoli toiminnan tehokkuudesta.
Sekä 1990-luvun että 2010-luvun taantumien aikana valtio velkaantui huomattavasti, minkä vuoksi sen edellytykset harjoittaa laaja-alaista hyvinvointipolitiikkaa heikentyivät olennaisesti. Samaan aikaan vallinneen ideologian mukaan markkinat toimivat valtiota tehokkaammin ja tarkoituksenmukaisemmin yhteiskunnan voimavarojen jakajana. Tällainen ajattelu- ja toimintapajojen muutos on ilmennyt esimerkiksi hyvinvointipalvelujen rahoituksessa, toiminnan organisoimisessa ja niiden tuottamisessa ja jakamisessa.
Toistaiseksi valtio on kuitenkin luopunut vain pieneltä osin vahvasta hyvinvointipoliittisesta roolistaan. Vielä ei tiedetä, missä määrin valtion velan hoitaminen ja viime vuosien hallitusten toteuttamat leikkaukset ja rakenneuudistukset muuttavat julkisen vallan hyvinvointipoliittista roolia, ja miten paljon liikkumavaraa tarjotaan yhteisötaloudelle.
Julkinen valta joka tapauksessa säätelee edelleen pitkälti sitä, mitä ja millaisia hyvinvointipalveluja tuotetaan ja kenelle. Sen ohessa kilpailua ja asiakkaiksi miellettyjen kansalaisten valinnanvapautta on lisätty myös paitsi markkinaehtoisilla tavoilla, myös uusilla lähinnä yhteisötalouden tuotanto- ja jakelumalleilla (ks. esim. Laurinkari ym. 1997).
Markkinoiden merkityksen kasvua hyvinvointipolitiikassa puolestaan ilmentävät alan keskustelussa yleistyneet, yritysmaailmasta peräisin olevat käsitteet, kuten kilpailukyky, osaaminen, IT-teknologia, kannustaminen ja ulkoistaminen (Riihinen 2007; Laurinkari 2010).
Yhteisötaloudelle ominainen retoriikka ei tässä kulttuurisessa ilmapiirissä ole saanut jalansijaa, vaikka tulonsiirtojen ja palvelujen toteutuksessa yhteisötaloudella on ollut kasvavasti jalansijaa. Tapani Köppä (2017) onkin ihmetellyt sitä, miten läpitunkevasti kilpailukonsepti on levinnyt kulttuuriimme. Se näkyy talouden ja politiikan lisäksi myös viihteen hallitsevana formaattina.”
Suuryritysten merkitys on kasvanut yhteiskunnallisessa päätöksenteossa globalisaation ja siihen kytkeytyvän pääomien liikkeiden vapautumisen myötä. Uusia monimutkaisia rahoitus- ja sijoitusmuotoja on kehitetty yritysmaailmassa. Suuryritysten valta suhteessa kansallisvaltioiden poliittisiin järjestelmiin on kasvanut ja kaventanut niiden toimintamahdollisuuksia sosiaalipolitiikassa.
Yritysten tuotantolaitosten omistajuus on kansainvälistynyt ja tuotantoyksikköjen sijoituspäätökset ovat siirtyneet kansalliselta päätöstasolta kansainväliselle. Muutokset ovat monin tavoin haastaneet olemassa olevat tukijärjestelmät; työttömyysturvan ja muun työsuhdeturvan (Nygård 2020, 105–107).
Erityisesti suurten yritysten kansainvälistyminen on lisännyt yllättäviäkin työntekijöiden irtisanomisia, joiden aiheuttamiin toimeentulo-ongelmiin on pyritty vastaamaan sosiaaliturvassa esimerkiksi muutosturvaa kehittämällä. Muutosturvamallit on tarkoitettu esimerkiksi tuotannollisista syistä irtisanotuille tai pitkäksi aikaa lomautetuille. Muutosturvaa on kehitelty sekä kansallisilla foorumeilla että Euroopan unionin puitteissa.
Globalisaatio on otettu toki huomioon myös yhteisötalouden piirissä, mitä esimerkiksi Eliisa Troberg (2014, 98) on tarkastellut kirjoituksissaan. Trobergin mukaan suuret tuottajaosuuskunnat, kuluttajaosuuskunnat, osuuspankit sekä keskinäiset vakuutusyhtiöt ovat menestyneet Suomessa hyvin ja monet näistä yrityksistä ovat markkinajohtajia omilla aloillaan. Ne ovat Trobergin mukaan onnistuneet yhdistämään tehokkaan liikkeenjohdon osuustoiminnalliseen arvomaailmaan.
Globaali kilpailu ja vaikea taloustilanne tuottavat kuitenkin jatkuvasti paineita ja haasteita osuuskuntien johdolle, joka joutuu tasapainoilemaan jäsenistön tarpeiden tyydyttämisen ja markkinoiden vaatimusten välillä. Erityisesti kaupan, pankin ja vakuutustoiminnan on edelleenkin kyettävä kehittämään verkkoliiketoimintaansa pysyäkseen kilpailukykyisinä. (Troberg 2014, 98.)
