Viimeisimmän sadan vuoden aikana keskeiset taloustieteen suuntaukset ovat olleet keynesiläisyys ja uusklassinen taloustiede lukuisine variaatioineen. Suomessa on muiden kehittyneiden teollisuusmaiden tavoin sovellettu näiden tulkintoja hyvästä julkisen talouden hoitamisesta.
Hyvinvointipolitiikan laajentamista talouden näkökulmasta perustellut keynesiläisyys on saanut nimensä brittiläiseltä taloustieteilijältä John Maynard Keynesiltä (1883–1946). Tällaista laajaa, sosiaaliset riskit peittävää ja etuuksien tasoilla kattavaa hyvinvointivaltiota on tapana kutsua keynesiläiseksi kansalliseksi hyvinvointivaltioksi (Heiskala 2006, 18). Nimitys on siinä mielessä väljä, ettei se kovin tarkasti kuvaa esimerkiksi sitä, miten Suomessa on toisen maailmansodan jälkeisellä sosiaalipolitiikan laajentamisen kaudella perusteltu ja hoidettu julkista taloutta ja ohjattu markkinoita.
Keynesiläiseen talousoppiin ja sen mukaiseen yhteiskuntapolitiikkaan kuuluu olennaisena osana aktiivinen suhdannepolitiikka, jossa nousukausina julkinen valta kerää pääomia laskukauden julkisten menojen kattamiseen. Esimerkiksi Ruotsissa on hyvinvointivaltion kultakautena kerätty nousukausina aktiivisesti suhdannerahastoja, joita laskukausina purettiin julkisiin menoihin. Suomessa näin ei ole tehty, mitä on selitetty maamme pääomaköyhyydellä. Suomi teollistui ja kaupungistui myöhään ja maa oli pitkään pääomaköyhä. Liikenevät julkiset varat ohjattiin teollistamiseen, joka olikin sodan jälkeisinä vuosina, aina 1970-luvulle saakka, nopeaa.
Bob Jessopin mukaan keynesiläinen hyvinvointivaltio perustui omanlaiseensa institutionaaliseen ja poliittis-kulttuuriseen rakenteeseen, jota hän kuvaa neljän ulottuvuuden osalta:
- Keynesiläinen talouspolitiikka
- Laaja-alainen hyvinvointi(valtio)
- Kansallinen hallintajärjestelmä
- Laaja-alainen valtio-ohjaus
Keynes hylkäsi klassisen taloustieteen kannattaman näkemyksen markkinoiden itseohjautuvuudesta. Hän ei uskonut, että markkinoiden (raha- ja työmarkkinat) itsenäinen toiminta pitäisi huolta myös sosiaalisista ongelmista, tai että kansalaisten (sosiaalinen) turvallisuus ja hyvinvointi lisääntyisivät samansuuntaisesti taloudellisen kasvun kanssa ilman julkisen vallan väliintuloa ja monimuotoista valtiointerventiota.
Keynes korosti talouden kokonaiskysynnän merkitystä kansantalouden kasvun aikaansaajana. Kokonaiskysyntä muodostuu yksityisestä ja julkisesta kulutuksesta ja investoinnista sekä viennistä. Julkisen kulutuksen ja investointien kohdentuminen ja laajuus määrittävät tuotannon ja työllisyyden.
Ilman julkista kulutusta kokonaiskysynnässä esiintyy Keynesin mukaan voimakasta talouden suhdannevaihtelua sosiaalisine ongelmineen. Hänen teoriansa mukaan taloudellista kasvua voidaan tuottaa myös julkisen talouden alijäämäisyyden aikana ottamalla velkaa valtiolle. Vaikka Suomessa ei siis ole harjoitettu laaja-alaista keynesiläistä aktiivista suhdannepolitiikkaa, Keynesin ajattelu on silti meilläkin ollut perusteena valtion vahvalle roolille sekä finanssi- että rahapolitiikassa.
Keynesiläisessä hengessä Suomessa on laajennettu toisen maailmansodan jälkeen valtion omaa yritystoimintaa ja valtiovetoista hyvinvointipolitiikkaa, ja lisätty valtion investointeja sosiaaliturvaan ja työllisyyteen. Keynesin oppien mukaisesti sosiaaliturva ja myös haavoittuvien väestöryhmien tukeminen on tulkittu kansantaloutta ja talouskasvua tukevaksi. Siksi laskusuhdanteissa on hyväksytty myös valtion velkaantuminen.
Nousukausina on vastaavasti välttämätöntä, suhdannesyklin vastaisesti, toteuttaa julkisten menojen leikkauksia ja verojen korotuksia. Valtion talous- ja finanssipolitiikka oli Keynesille keskeinen makrotalouden väline. Se käsittää muun muassa julkiset investoinnit ja panostukset tulonsiirtoihin, joita Keynes piti välttämättöminä suhdannetaantumiin liittyvien sosiaalisten ongelmien hoitamisessa. Työttömyys on keynesiläisen ajattelun mukaan keskeinen markkinahäiriö.
Hyvinvointivaltioiden laajentamisen kaudella omaksuttiin useissa maissa pitkälti keynesiläisyyden innoittamana ajatus, etteivät markkinavoimat (kuluttajat, yrittäjät, sijoittajat) yksin pysty hoitamaan sosiaalisia riskejä, toisin kuin klassisen taloustieteen liberaalit edustajat olivat väittäneet. Sen vuoksi valtiota kuulutettiin markkinoiden yläpuolella olevana voimana niiden hoitajaksi, ja tehtävä luettiin valtion rooliin kuuluvaksi.
Valtiota ei pidetty talouden taakkana, vaan sen investointien (finanssipolitiikan) arveltiin kokonaiskysynnän kasvun kautta tukevan talouskasvua, ja pitävän yllä kansantalouden vakautta (Helne ym. 2003). Hyvinvointivaltion laajentamisvaiheen keynesiläinen talousajattelu oli aina 1990-luvulle asti erilaista kuin sen jälkeen 2000-luvun taitteessa harjoitettu, valtion talousroolia kaventanut suuntaus. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen globaali talouslama on herättänyt keynesiläisyyden uudelleen, mutta ilman sosiaali- ja muun hyvinvointipolitiikan laajentamistavoitetta, lähinnä niiden rahoituksen pelastamiseksi.
Keynesiläisyys tarkoitti pyrkimistä valtiovetoisesti täystyöllisyyteen, infrastruktuurin suunnitteluun ja ylläpitoon sekä laaja-alaista julkisen vallan tukea tuotannolle ja kulutukselle. Suomessa, jossa ei koskaan toteutettu keynesiläistä oppia täydellisesti esimerkiksi keräämällä ja ylläpitämällä suhdannerahastoja, kuten Ruotsissa, yhteiskuntaa kuitenkin ohjattiin suunnitelmatalouden tapaan.
Pekka Kuusen klassiseksi muodostunut kirja 1960-luvun sosiaalipolitiikasta viitoitti Suomessa tietä hyvinvointivaltion rakenteiden (tulonsiirrot ja laaja-alaiset sosiaali- ja terveyspalvelut) laajentamiseen ja ylläpitämiseen paitsi sosiaalisten ongelmien hoitamisen välineinä, myös parantamaan erityisesti heikossa taloudellisessa asemassa olevien väestöryhmien kulutuskykyä, ja sitä kautta vaikuttamaan myönteisesti keynesiläisen opin mukaan taloudessa keskeiseen kokonaiskysyntään. Keynesiä ei kuitenkaan Suomessa sovellettu samaan tapaan kuin muualla.
Suomeen keskeiset vaikutteet suunnitelmataloudesta saatiin Saksasta, Isosta-Britanniasta ja Ruotsista. Ruotsin osalta vaikutteet tulivat etenkin Gunnar Myrdalilta, jonka mukaan julkista valtaa tarvitaan käynnistämään taloudella positiivisia kehityskierteitä, joita voidaan ruokkia lisäämällä sosiaalietuuksilla kansalaisten kulutusmahdollisuuksia. Tällöin kasvu siirtyy taloudesta laajemmin muuhunkin yhteiskuntaan kasautuvan kasvun teorian mukaisesti.
Sosiaali- ja terveyspolitiikkaa laajentamalla kasvatettiin kansalaisten sosiaalisia oikeuksia. Tulonsiirrot ja hyvinvointipalvelut miellettiin lakisääteisinä, subjektiivisina oikeuksina, ei niinkään tarpeeseen perustuvina harkinnanvaraisina etuuksina. Suomessa talouskasvu oli vahvaa vielä 1970- ja 1980-luvuillakin, jolloin keynesiläisyyden kriisit alkoivat olla jo muualla Länsi-Euroopassa nähtävissä.
Suomi luokitellaan usein melko ongelmattomasti Esping-Andersenin kategoriointia soveltaen pohjoismaiseksi hyvinvointiregiimiksi. Risto Heiskalan mukaan tämä on epätarkkaa. Hänen mukaansa suomalaisessa yhteiskuntamallissa yhdistyvät pohjoismainen, universaali hyvinvointivaltio ja keskieurooppalainen konservatiivis-korporatistinen hyvinvointivaltio. Suomea voidaan siis hänen mukaansa pitää hyvinvointivaltiona omana tyyppinään. (Heiskala 2006, 21.)
Suomen erityisyyteen vaikutti sekä Suomen raaka-aineiden tuotantoon painottuvan matalan jalostusasteen teollisuuden hallitseva asema taloudessa, että idänkauppa ja siihen kytkeytyneet rakennushankkeet, joiden ansiosta työllisyys myös perinteisillä matalan työllisyyden maaseutualueilla pysyi hyvällä tasolla.
Björn Wahlroosin (2019) mukaan Suomen tuon kauden menestystekijät menettivät kuitenkin merkityksensä ja muuttuivat taakoiksi, kun Neuvostoliitto – ja sen myötä Suomelle tuolloin edullinen idänkauppa – 1990-luvun taitteessa romahti.
Tuon kauden jälkeen on käynyt selväksi, ettei tavaranvaihtoon perustunut idänkauppa ollut Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomelle kilpailuetua tuottava tekijä. Se oli ylläpitänyt matalan jalostusasteen bulkkitavaran tuotantoa. Tuotteet ja tuotantomenetelmät, joilla ennen oli saavutettu kilpailuetua ja ylläpidetty hyvinvointia ja hyvinvointivaltiota, muuttuivat taakaksi, kun viennin suuntaa oli käännettävä länteen ja suunnitelmatalouden elementtejä karsittava taloudesta. (Ks. idänkaupan merkityksestä Suomen taloudessa esim. Wahlroos 2019, 36–43.)