Vaikka monien Euroopan maiden yhteiskunnallista muutosta voidaan luonnehtia siirtymiseksi kilpailuvaltioon, vaihtelee muutoksen sisältö maittain ja järjestelmätyypeittäin. Myös kansalaislähtöisyyden muodot ja “määrä” vaihtelevat. Jessop kuvasi tätä erilaisuutta erilaisuutena siirtymäreiteissä, joiden mukaisesti muutos on tapahtunut ja voisi edelleen muotoutua. Muutoshan on edelleen käynnissä ja myös kansalaislähtöisyyden toteutuminen näyttäytyy osittain optiona. Siksi on tärkeää tarkastella myös sen laajenemisen mahdollisuuksia tulevaisuudessa.
Seuraavassa kuvataan siirtymäpolkujen vaihtoehtoja (Jessop 2002) ja niiden kautta schumpeteriläisen, työperäisen, jälkiteollisen hallintatavan (SWPR:n) vaihtoehtoisia toteuttamistapoja. SWPR-käsitettä kutsutaan tässä lyhyesti termillä kilpailuvaltio, vaikka termille on myös tarjottu vaihtoehtoja (kilpailukyky-yhteiskunta tai kilpailuyhteiskunta). Valtiotermi kytkee tarkastelun sosiaalipolitiikkaan, jota hyvin usein luonnehditaan valtiolliseksi toiminnaksi, mihin myös termi politiikka viittaa. Kyse on siis myös yhteiskuntien yleisistä asioista, ryhmäintressien ylittämisestä.
Kilpailuyhteiskunnalle ja sen sosiaalipolitiikan muotoutumiselle on tarjolla useita vaihtoehtoja, ja niihin siirtyminen voi tapahtua erilaisten polkujen kautta (Jessop 2002, 259–267). Mikään tässä teoksessa mainittu ja kuvattu siirtymäpolku ei ole reaalimaailmassa sellaisenaan toteutunut eikä mikään niistä ole tullut vallitsevaksi malliksi Euroopassa. Mielenkiintoista olisikin pohtia mitä tapahtuisi, mikäli Euroopan unionia alettaisiin toden teolla muuttaa liittovaltioksi.
Jessopin (2002) mallit ovat kuitenkin kiinnostavia sosiaalipolitiikan tulevaisuuden kannalta, koska niissä sosiaalipolitiikan harjoittamisen ehtoja tarkastellaan poikkeuksellisen laajassa kokonaisyhteiskunnallisessa viitekehyksessä. Vastaavan kaltaiseen laaja-alaisuuteen myös Gösta Esping-Andersen aikanaan pyrki hyvinvointiregiimejä mallintaessaan, mutta hän rajoittui lähinnä sosiaalipolitiikan ja työmarkkinoiden sekä sosiaalipolitiikan ja yhteiskunnan kerrostumarakenteen välisten kytkentöjen tarkasteluun (ks. esim. Hemerijck 2015 ja Nygård 2020, 39–52).
Hyvinvointivaltioiden muutosta ovat viimeksi kuluneiden kahden tai kolmen vuosikymmenen aikana kuvanneet monet muutkin tutkijat. Heistä nimekkäimpiin kuuluu toinen tuottelias brittisosiologi Anthony Giddens. Giddensin hyvinvointivaltion tulevaisuuden visioinnista (Giddens 2007) Jessop eroaa ainakin siinä, että hänen tarkastelunsa kohdentuu juuri järjestelmätasolle, yhteiskunnan makrorakenteisiin. Hän myös keskustelee koko sosiaalipoliittisen järjestelmän (hyvinvointipolitiikan) asemasta ja tehtävistä tällaisessa laaja-alaisessa viitekehyksessä.
Jessop (2002) linkittää sosiaalipolitiikan muutoksen ennen kaikkea talouteen. Tämä johtunee hänen uusmarxilaisesta lähestymistavastaan. Giddens puolestaan kuvaa ennen muuta hyvinvointiyhteiskuntien kulttuurista muutosta (sosiaalipolitiikan reformeista ks. esim. Poutanen 2010).
Nämä vaihtoehdot osoittavat samalla keinoja sopeutua globaaliin kilpailuympäristöön. Jessop tarkastelee vaihtoehtoja ideaalityyppeinä. Hän erottaa toisistaan neljä ideaalityyppiä ja lisäksi vaihtoehdon, jossa kombinoidaan näiden neljän päävaihtoehdon aineksia.
Vaihtoehtoiset siirtymäpolut laajasta hyvinvointivaltiosta markkinavetoiseen kilpailuvaltioon ja sen yhteiskuntaan ja kulttuuriin ovat Jessopilla:
- Uusliberaalinen vaihtoehto (neoliberal)
- Uuskorporatistinen vaihtoehto (neocorporatist)
- Uusvaltiollinen vaihtoehto (neostatist)
- Uuskommunitaristinen vaihtoehto (neocommunitarian)
Neo-etuliitteellä Jessop (2002) erottaa nämä vaihtoehdot Esping-Andersenin kuvaamista hyvinvointiregiimeistä, jotka ovat liberaali, konservatiivinen ja pohjoismainen. Jessopin teoreettisessa jäsennyksessä on kaikkiaan neljä erilaista siirtymätyyppiä eli yksi enemmän kuin Esping-Andersenin alkuperäisessä hyvinvointivaltioiden kategorisoinnissa, jota tosin hänen oppilaansa ovat laajentaneet myös neljään erottaessaan Välimeren maiden hyvinvointivaltiot omaan kategoriaansa.
Siihen, mikä strategia valitaan missäkin valtiossa, vaikuttaa Jessopin mukaan maan institutionaalinen perinne ja siihen liittyvät polkuriippuvuudet, poliittiset voimasuhteet sekä poliittis-taloudelliset suhdanteet.
3.2.1 Uusliberalistinen kilpailuvaltio
Yleisin siirtymäreitti lienee amerikkalaisvaikutteinen (anglosaksinen) uusliberalismi, jonka levittämisessä myös globaaleilla taloudellisilla organisaatioilla on ollut keskeinen merkitys (OECD, IMF ja Maailmanpankki). Näiden organisaatioiden merkitys on ollut keskeinen esimerkiksi Itä-Euroopan siirtymätalouksien kiinnittymisessä osaksi Euroopan unionia ja sen läntistä yhteiskuntamuotoa, sekä 2000-luvulla Euroopan unionin kriisimaiden, kuten Kreikan tukemisessa.
Globalisaation moottoreina kansainväliset talousjärjestöt ovat EU:n ohella tukeneet yhteiskunnallista muutosta uusliberalismiin informaatio-ohjauksella ja korvamerkityillä investoinneilla, joiden ehdoksi on asetettu kilpailutaloutta tukevien kehitysvaihtoehtojen omaksuminen. Käytännössä tämä on tarkoittanut esimerkiksi kriisimaiden kohdalla “niukkuuspolitiikkaa” (austerity policy) rankkoine sosiaalimenojen leikkauksineen. Leikkaukset ovat olleet välttämättömiä julkistalouden tasapainottamiseksi, sillä sen keskeiset menoerät ovat juuri sosiaalimenoja.
Vaikka uusliberalistinen vaihtoehto ja siihen linkittyvä niukkuuspolitiikka on ollut viime vuosina vallitseva (hegemoninen) sosiaalipolitiikan suunta koko teollistuneessa Euroopassa, edellä mainitut globaalit talousorganisaatiot ja uusliberalistista siirtymää ajavat poliittiset voimat eivät ole suhtautuneet yksiselitteisen kielteisesti sosiaalipolitiikkaan. Ne ovat myös nähneet sen tarpeelliseksi sekä talouden että muun yhteiskunnan kannalta. Esimerkiksi OECD on ilmaissut useissa kannanotoissaan huolensa lisääntyneen köyhyyden vaikutuksista koko yhteiskunnan toimintaan ja talouskasvun edellytyksiin.
Myös Euroopan unioni ensisijaisesti talousliittona on edistänyt talouden vapauttamista, kilpailua ja tuotannontekijöiden vapaata liikkuvuutta. Se on tarkoittanut myös pyrkimystä julkisen säätelyn vähentämiseen, kansainvälistymiseen sekä merkinnyt asiallisesti myös kansallisen sosiaalipolitiikan säätelyn rajoittamista. Jessopin (2002) mukaan olennaista eurooppalaiselle uusliberalismille on ollut pienten ja keskisuurten yritysten sopeuttaminen globaaliin kilpailuympäristöön.
Uusliberalistisessa siirtymässä sosiaalipolitiikka suunnataan hyvin markkinaehtoisesti talouden tueksi. Sosiaalipolitiikkaa tarkastellaan investointina (sosiaalipolitiikasta investointina ks. esim. Nygård 2020, 108–112). Julkisen toiminnan ohjauksessa korostuvat yksityistäminen, kilpailu, valinnanvapaudet ja talouselämästä peräisin olevien toimintamallien omaksuminen toiminnan ohjauksessa, kuten markkinavetoiset ratkaisut esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä ja rahoituksessa.
Yritysmaailman intressit ohjaavat sosiaalipolitiikan mitoitusta ja kietoutuvat monin tavoin yhteen sen kanssa. Uusliberalistinen yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikkamalli on kosmopoliittinen ja suosii ja tukee globalisaatiota taloudessa ja monikulttuurisuutta kansalaisyhteiskunnassa.
Tarkastellessa erityisesti suomalaista tapaa omaksua uusliberalistisia ratkaisuja sosiaalipolitiikan uudistamisessa on tarpeen huomata, ettei tällaista siirtymää toteuteta eri maissa suoraviivaisesti tietyn yleisen mallin mukaisesti. Sen sijaan uusliberaalit painotukset omaksutaan paikallisten polkuriippuvuuksien ehdollistamina.
Oxfordin yliopiston tutkijat Christophet Pollitt ja Geert Bouckaert (2004, 239–243) havaitsivat tekemässään kansainvälisessä sosiaali- ja terveyspalvelujen muutosta tarkastelevassa vertailussa, että Suomessa 1990-luvulla käynnistyneitä julkisen sektorin reformeja on toteutettu kokeilujen kautta. Kokeiluissa kansainväliset, uusliberalistiset uudistusideat on sovitettu kansallisiin erityispiirteisiin. Toki esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen pitkittynyt uudistaminen Suomessa, esimerkiksi verrattuna muiden Pohjoismaiden reformeihin, viestii kansallisista erityispiirteistä yhteiskunnallisessa muutoksessa.
3.2.2 Neokorporatistinen kilpailuvaltio
Neokorporatistisessa kilpailuvaltiossa talous on vahvemmin säädelty kuin uusliberaalissa vaihtoehdossa. Säätely voi toteutua esimerkiksi kollektiivisten työmarkkinaratkaisujen kautta (socially regulated), eli vaihtoehto tukee kolmikantaista työmarkkinoiden säätelyä, jossa työmarkkinajärjestöille tulee julkisen vallan tehtäviä esimerkiksi sosiaaliturvapolitiikassa.
Suomessa korporatistisia rakenteita on viime vuosina purettu asteittain ja esimerkiksi keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuista on luovuttu. Toisaalta kansainvälistä kilpailukykyä on pyritty parantamaan sisäisellä devalvaatiolla (Kiky-sopimus). Tätä on perusteltu mm. sillä, että vuonna 2008 alkaneen taloustaantuman aikana Suomi tippui kasvulukujensa perusteella Euroopan kriisimaiden joukkoon, ja vain Kreikka ja Italia ovat olleet talouskasvultaan sitä heikompia.
Neokorporatistinen malli perustuu innovaatioihin kilpailutekijänä sekä työehtojen suurempaan työvoiman ja työmarkkinoiden paikalliseen vaihteluun, kuin massatuotantoon ja homogeenisempiin työmarkkinoihin perustuva perinteinen korporatismi. Valtio operoi tässä mallissa taloutta laajemmalla institutionaalisella kentällä (koulutus, terveys, sosiaalipalvelut) ja verotus on kireämpää kuin uusliberaalissa vaihtoehdossa. Korkealla veroasteella rahoitetaan sosiaalisia investointeja.
Jessopin (2002) mukaan esimerkiksi Euroopan unionin piirissä esiintyneet pyrkimykset (social charter) rajoittaa sosiaalista dumppausta (matalien sosiaalimenojen ja verotuksen käyttämistä kilpailukeinona) ilmentävät tällaista korporatismia.
Suomea on vanhastaan pidetty korporatistisena yhteiskuntana. Sitä ilmentää erityisesti kolmikantainen työmarkkina- ja sosiaaliturvapolitiikka, jonka uudistaminen on ollut takkuista juuri työmarkkinajärjestöjen vahvan painostuksen vuoksi (vrt. SATA-komitea).
3.2.3 Neostatistinen kilpailuvaltio
Tässä vaihtoehdossa valtio puuttuu talouteen edellisiä malleja intensiivisemmin ja dekommodifikaation aste, jolla Esping-Andersen tarkoitti toimeentulon riippumattomuutta palkkatyöstä, on myös korkea. Vaihtoehto on lähellä keynesiläistä valtiota juuri vahvan valtio-ohjauksen osalta.
Valtio ohjaa ja määrittelee strategian keskeisille yhteiskunnan toiminnan alueille – myös aluetasolla. Uusien teknologioiden kehittäminen ja käyttöönotto, innovaatiojärjestelmät ja infrastruktuurin kehittäminen ovat kilpailukyvyn ja tietoyhteiskunnan rakentamisen kannalta keskeisiä alueita.
EU:lla on tähän vaihtoehtoon sisältyviä pyrkimyksiä, esimerkkinä valtion ja kolmannen sektorin toimijoiden yhteistyön tukeminen vaikkapa sosiaalipolitiikassa (Jessop 2002). Taloudessa on neostatistisessa mallissa uusmerkantilistisia piirteitä keskeisillä toimialoilla, mikä voi palvella sosiaalisia tavoitteita, jos pyrkimyksenä on turvata tällä työllisyyttä.
Tämän päivän maailmassa on nähtävissä vahvoja signaaleja neostatismin kasvusta. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Donald J. Trump on tehnyt monia uusstatismia edistäviä valintoja, kuten viimeksi teräksen ja alumiinin tuontitullit ja vapaakauppasopimusten osittainen alasajo osoittavat. Neostatismi merkitsee ennen muuta protektionismia, jota Euroopan Unioni Suomi mukaan lukien vastustaa. Toisaalta Suomea on sanottu yhä edelleen hyvin valtiokeskeiseksi yhteiskunnaksi, ja tätä voidaan perustella myös kansainvälisillä vertailuilla (ks. esim. Wahlroos 2019, 135–142).
Kansalaisyhteiskunnan tasolla trumpilainen politiikka on tarkoittanut nationalismia ja rajat kiinni -politiikkaa. On vaikeaa sanoa, onko tiukka rajakontrolli ja ylipäätään kireä maahanmuuttopolitiikka väistämättä neostatismiin kuuluva piirre. Jessop ei tästä aihepiiristä keskustele. Mainittakoon myös, että esimerkiksi Yhdysvalloissa, jota on pidetty markkinaliberalismin emämaana, valtiolla on ollut usein keskeinen rooli uusien tuoteinnovaatioiden kehittelystä. Tietokonejätti Apple on nostettu esiin esimerkkinä tästä.
3.2.4 Uuskommunitaristinen kilpailuvaltio
Jessopin (2002) kategorioinnissa uuskommunitarismi edustaa selkeimmin kansalaislähtöistä yhteisötaloutta. Tässä vaihtoehdossa yhteisötaloudella on keskeinen merkitys yhteiskunnassa. Se tulkitaan vastapainoksi kapitalistiselle markkinataloudelle ja uusliberalismille, mutta myös vahvalle valtiointerventiolle. Kapitalismissa suositaan taloudellisen voiton tuottamista ja tuotteiden vaihtoarvoja käyttöarvojen kustannuksella, ja vahva valtio kasvattaa liiallista virkavaltaisuutta sekä passivoi yrittelijäisyyttä ja tulee lisäksi kalliiksi veronmaksajille (vrt. suomalainen keskustelu sosiaalitaloudesta, esimerkiksi Tapani Köpän puheenvuorot 2016 ja 2017 sekä Veli-Matti Poutanen 2017).
Kansalaislähtöisyyttä halutaan uuskommunitarismissa laajentaa talouselämän ulkopuolelle, esimerkiksi sosiaalipolitikkaan. Sosiaalitaloudessa talouden sosiaalinen arvo ja marxilaisittain tavaroiden käyttöarvo ja tuotannon työllistävyys asetetaan niiden kaupallisen arvon ja vaihtoarvon (taloudellisen tuloksen) yläpuolelle, näiden merkitystä silti kieltämättä. Myös kommunitaristit ymmärtävät, että tuotannon on oltava kannattavaa, muuten sillä ei ole jatkuvuutta.
Talous halutaan uuskommunitarismissa ankkuroida takaisin paikalliseen toimintaympäristöön ja talouden toimintasyklejä pyritään sovittamaan sosiaalisen elämän vaatimuksiin eikä digitalisoidun finanssipääoman kiertokulkuun. Talouden toimintasykleillä ei tässä yhteydessä tarkoiteta talouden suhdannevaihteluja.
Toimintasykleillä voidaan tarkoittaa vaikkapa työntekijöiden muusta elämästä juontuvien tehtävien ja niiden vaatiman ajan sovittamista yritystoiminnan lomaan. Tällöin haetaan myös keinoja ratkaista sosiaalipolitiikan kesto-ongelma, miten sovittaa palkkatyö ja muu elämä toisiinsa.
Uuskommunitaristisessa mallilla halutaan myös asettaa jarruja sille, että markkinatalouden logiikkaa ajetaan yhteiskunnassa talouden ulkopuolelle; koulutukseen, urheiluun, kulttuuriin, asumiseen ja terveyspalveluihin.
Marxin käyttämin termein uuskommunitaristit haluavat toimia siten, ettei pääoman logiikka tule vallitsevaksi etenkään talouden ulkopuolella yhteiskunnassa. Uuskommunitaristien eetos luonnehtii suuressa määrin myös monien yhteisötalouden kannattajien toiveita yhteiskunnallisen elämän ohjaamiseksi.
Uuskommunitaristisessa siirtymästrategiassa on mm. seuraavia poliittisia painotuksia:
Vapaan kilpailun rajoittaminen (deliberalization)
"Reilu kilpailu - ei täysin vapaa kilpailu". Esimerkiksi osuustoiminnassa tavoitellaan osakeyhtiöiden tavoin ylijäämää, mutta se jaetaan jäsenille etuina tai sijoitetaan kehittämiseen ensisijaisesti muilla kriteereillä kuin suhteessa sijoitettuun pääomaan. Päätöksiä tehdään henkilö-ääni –periaatteella, omistaminen ei määritä valtaa.
Voimaannuttaminen (empowerment)
Kolmannen sektorin roolin kasvattaminen (lähinnä yhdistykset). Yhteisötalouteen luetaan osuuskunnat, keskinäiset yhtiöt, säätiöt ja myös yhdistykset ja järjestöt, jotka harjoittavat taloudellista toimintaa. Suomessa viime mainitut ovat keskeisiä hyvinvointipalvelujen kannalta. Niille on sälytetty hyvinvointivaltion kriisin myötä uusia tehtäviä, vaikka ne lähtökohdiltaan ovat vapaata kansalaistoimintaa.
Yhteisötalouden laajentaminen (socialization)
Painotus käyttöarvoihin ja sosiaaliseen koheesioon: "Reilu kauppa – ei täysin vapaa kauppa". Tämä luonnehdinta kuvaa hyvin esimerkiksi monia sosiaalisia yrityksiä ja osuuskuntia. Ne työllistävät usein työnhakijoita, joihin ei kohdistu riittävästi kysyntää työmarkkinoilla tai jotka esimerkiksi vajaakuntoisuuden vuoksi häviävät kilpailussa työmarkkinoilla. Esimerkiksi sosiaaliosuuskuntia on pidetty yritysmuotona, jonka merkitys työllistäjä tulee kasvamaan lähivuosina Suomessakin.
Verotulojen uudelleenjako heikossa asemassa oleville eli perinteinen jakopolitiikka luetaan myös tähän ulottuvuuteen kuuluvaksi piirteeksi. Kilpailutalous ei kykene ratkaisemaan markkinaperusteisesti köyhyyden ja syrjäytymisen ongelmaa kaikilta osin, koska ongelmana on kulutuskyvyn puute. Pelkän hyväntekeväisyyden kautta tällainen huono-osaisuus ei myöskään hoidu, sen on markkinatalouden historia vakuuttavasti osoittanut.
Sosiaalipolitiikka, erityisesti perus- ja vähimmäisturva ja vähävaraisten palvelut näyttäytyvät yhä edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa meriittihyödykkeinä. Niitä tarvitaan, mutta ilman julkista tuotantoa tai rahoitusta niitä ei ole tarjolla koko väestölle kohtuullisin kustannuksin tarjolla. Jos valtiota ei olisi tai se olisi nykyistä olennaisesti suppeampi, huono-osaiset jäisivät heitteille. Myös uudet syrjäytymisen muodot, esimerkiksi ne, jotka liittyvät ei-työperäiseen maahanmuuttoon kasvattavat meriittihyödykkeiden tarvetta, osittain vaikeasti ennakoitavalla tavalla.
3.2.5 Siirtymäpolkujen yhdistelmät
Jessopin (2002) mukaan edellä mainittuja siirtymäpolkuja kuvaavia teoreettisia ideaalityyppejä ei ole löydettävissä mistään yhteiskunnasta sellaisinaan. Suomenkin nykyisessä politiikassa on nähtävissä painotuksia kaikista näistä, olkoonkin että uusliberaalit tendenssit ovat olleet hallitsevia erityisesti 2000-luvulla toimineiden hallitusten toimissa. Monet niistä ovat systemaattisesti karsineet valtiointerventiota, ilmeisesti osin poliittis-ideologisista syistä, osin valtiontalouden päälle kaatuvien ongelmien vuoksi.
Toisaalta tätä kirjoitettaessa syksyllä 2020 toimiva Sanna Marinin hallitus palasi monilta osin ”vahvan valtion” politiikkaan. Paluuta on toki edesauttanut tarve hoitaa koronapandemian ikäviä seurauksia: yritysten konkursseja, kasvavaa työttömyyttä ja uhkaavaa taantumaa, mutta ideologisesti se on sopinut hyvin vasemmisto-keskusta-hallitukselle. Myös aiempien hallitusten markkinafundamentalismiin on otettu etäisyyttä, mikä ilmenee esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksen uusina linjauksina, erityisesti edellisen hallituksen suunnitteleman palvelujen järjestämisvastuun yksityistämisen perumisena.
Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelman mukaisesti on ryhdytty edistämään osuuskuntamuotoista yritystoimintaa ja useita sosiaalipolitiikan kannalta kiinnostavia hankkeita, mm. tukemaan ryhmä- ja osuuskuntarakentamista. Osuuskunta-asumisen pilotteja ja osuuskunta-asumisen lainsäädäntöä on ryhdytty kehittämään. Hallitus selvittää lainsäädännön muutostarpeita työn murroksen näkökulmasta. Tässä viitataan itsensä työllistäjiin, jakamis- ja alustatalouteen, uusiin työn tuottamisen muotoihin ja osuuskuntiin.
Jessopin (2002) mukaan myös se, että Euroopan unioni on pyrkinyt edistämään yhteisötaloutta sosiaalisen syrjäytymisen ehkäisyssä (vrt. suomalainen keskustelu yhteisö/sosiaalitaloudesta) on osoitus siitä, ettei Unioni toimi täysin uusliberaalisti (vaihtoehto yhden mukaisesti) vaan kombinoi mallien elementtejä. Tämä viestii siitä, että myös Euroopan tasolla vallitsee samoja ideologisia jännitteitä suhtautumisessa kilpailuvaltion toteuttamiseen kuin Suomessa.
Suomessa vuosituhannen alussa istuvien hallitusten suhtautuminen esimerkiksi yhteisötalouden keskeiseen osaan, osuustoimintaan, on ollut periaatteessa myönteistä, mutta suurelta osin vailla konkretiaa. Tämä ilmeni aluksi esimerkiksi keskustelussa siitä, miten SOTE-uudistuksessa tulisi toteuttaa sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen. Sipilän hallitus ajoi järjestämisvastuun yhtiöittämistä, mahdollisesti myös osuuskuntiin osakeyhtiöiden lisäksi, mutta Marinin kaudella yhtiöittämisestä luovuttiin.
Siirtymäpolkujen yhdistelmiä Jessop pitää kompromisseina tai tilapäisinä taka-askelina siirryttäessä kohti jotain tiettyä mallia tai vain poliittisena ajelehtimisena (muddling through).
Suomessa esimerkiksi Raija Julkunen (2006) on väittänyt, että meillä viime vuosina tehdyt sosiaalipoliittiset osittaisuudistukset ovat tähdänneet Pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajoon. Väitettä on kuitenkin vaikea näyttää toteen, kun tarkastellaan vaikkapa sosiaalimenojen BKT-osuutta 1990-luvun puolivälistä nykypäivään.
Jessopin (2002) mukaan markkinamekanismi on myös alttiina häiriöille (prone to failure), mikä johtaa väistämättä kompromisseihin uusliberaalisen mallin soveltamisessa; esimerkiksi talouslamat ja niiden sosiaaliset seuraukset pakottavat harjoittamaan kollektiivista sosiaalipolitiikkaa. Neoliberalistinen talous vaatii hänen mukaansa täydentämistä (supplementing) ja kehystämistä (flanking). Tämä on keynesiläisyyden ydintä.
Jessopin kannan voi tulkita niin, että esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen (social partners) osallistuminen Euroopan sosiaalisen mallin kehittelyssä on neokorporatismin ilmentymä Unionissa. Jessopin mukaan neokorporatismia on ilmennyt juuri sosiaalipolitiikassa. Suomessakin monet sosiaalipolitiikan uudistukset on suunniteltu työmarkkinaosapuolten toimesta. Esimerkiksi vuoden 2017 työeläkereformi suunniteltiin työmarkkinajärjestöissä, mikä on merkittävä korporatismin voimannäyte, sillä siinä on kyse lakisääteisestä sosiaaliturvasta sekä volyymiltaan suurimmasta tulonsiirtojärjestelmästä Suomessa. Suomessa korporaatioilla on ollut vahva asema hallitusten kokoonpanosta riippumatta
Työväenpuolueiden hallitukset suosivat Jessopin mukaan korporatistisia ratkaisuja, kun taas oikeisto-keskusta-hallitukset suosivat yritysten ja valtiovallan yhteistyömalleja esimerkiksi sosiaalipolitiikassa, ja sulkevat järjestäytyneen työväen mielellään tämänkaltaisen yhteistyön ulkopuolelle. Näin tapahtui esimerkiksi Isossa-Britanniassa Margaret Thatcherin kaudella.