4.3 Järjestöt ja yhdistykset tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden edistäjinä
Seuraavassa tarkastellaan järjestöjen ja yhdistysten merkitystä oikeudenmukaisuuden toteutumisen ja edistämisen kannalta Suomessa. Järjestöä ja yhdistyksiä ei tässä eroteta kategorisesti toisistaan. Monesti myös tilastoissa järjestötermiä käytetään synonyymisesti yhdistystermin kanssa. Järjestötermiä käytetään yleensä, kun tarkastellaan kansalaisyhteiskunnan toimintaa, kun taas yhdistys on enemmän hallinnollinen termi. Näkökulmana on tässäkin sosiaalipolitiikka, ja sosiaalipolitiikan sisällä lähinnä sosiaali- ja terveyspalvelut.
Kansalaisyhteiskuntaa tutkineen Elina Nivalan (2008) mukaan yhdistyksen ja järjestön käsitteitä käytetään usein Suomessa toistensa synonyymeina, vaikka niillä voidaan viitata myös osin eri asioihin. Hänen mukaansa järjestön käsite on epämääräisempi kuin kansalaistoimintaa ohjaavaan lainsäädäntöön vakiintunut yhdistyksen käsite.
Kansalaisjärjestöjä (civic organizations) pidetään yleisesti kansalaisyhteiskunnan ytimenä, ja yhdistystoiminnan katsotaan olevan Suomessa yhteiskunnallisesti tärkeämmässä roolissa kuin missään muussa maassa (Siisiäinen & Kankainen 2009). Järjestöt ja yhdistykset toisaalta artikuloivat kansalaisten arvoja ja intressejä julkiselle vallalle ja markkinoille valvoen näin heidän etujaan, ja toisaalta tuottavat heidän tarvitsemiaan palveluita.
Toiminnassa olevia järjestöjä oli Suomessa vuonna 2020 noin 70 000, ja henkilöjäseniä järjestöissä oli yhteensä noin 15 miljoonaa, eli kolminkertaisesti väestömäärään nähden (Harju 2020). Sosiaali- ja terveyspalvelujen henkilöstöstä noin kymmenen prosenttia toimii alan järjestöissä.
Toimiva kansalaisyhteiskunta järjestöineen ja yhdistyksineen sen olennaisena osana on ollut myös keskeinen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden lähde ja indikaattori. Hyvinvointivaltion tehokkuutta järjestöt ovat hoitaneet ehkäisemällä markkinahäiriöitä, kuten työttömyyttä ja köyhyyttä. Esimerkiksi vammaisten ja sairaiden henkilöiden kannalta tällä ulottuvuudella on ollut suuri merkitys, sillä markkinahäiriöt kohtaavat heitä useammin kuin monia muita kansanryhmiä.
Oikeudenmukaisuutta järjestöt ovat edistäneet erityisesti edunvalvonnan merkityksessä, varmistamalla vammaisten henkilöiden oikeuksia tulonjaossa ja heidän mahdollisuuksiaan saada äänensä kuuluviin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tätä työtä voidaan pitää erityisesti rawlsilaisen oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaisena, korostuuhan siinä tarkasteltavan ryhmän asema suhteessa muihin sekä aseman muutokset yhteiskunnan resurssien reilun jaon periaatteiden muutoksissa.
Suomalaisessa hyvinvointipolitiikassa onkin oltu kiinnostuneita kansalaistoiminnasta siihen liittyvien hyvinvointivaikutusten vuoksi. Tätä toimintaa, jota järjestöt osaltaan institutionalisoivat, on mahdollista tarkastella monella tasolla ja monesta eri näkökulmasta.
Yksilötasolla kansalaistoiminta sisältää monia siihen osallistuvien kansalaisten hyvinvoinnin kokemusta vahvistavia piirteitä. Järjestelmätasolla tarkasteltuna kansalaisyhteiskunta on osa hyvinvointia konkreettisesti tuottavaa hyvinvointipalvelujärjestelmää. Yhteiskunnan tasolla kansalaistoiminta antaa mahdollisuuksia yleistä hyvinvointia vahvistavien yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden kokemusten luomiseen. Lisäksi kansalaisyhteiskunnan olemassaoloa pidetään keskeisenä demokratian toteutumisen edellytyksenä.
Viime vuosina järjestöt ovat kohdanneet Suomessakin muiden yhteiskunnan toimijoiden tavoin uudistumispaineita näissä kaikissa toimintansa eri ulottuvuuksissa. Tästä hyvänä esimerkkinä on ollut esimerkiksi keskustelu potilasjärjestöjen asemasta SOTE-uudistuksessa.
Hyvinvointivaltion kustannuspaineissa ja organisaatiomuutoksissa sekä kansalaisten omaa vastuuta ja aktiivisuutta korostavassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä tälle kolmannen sektorin ydinosalle on sälytetty monia aiemmin valtiolle ja kunnille kuuluneita tehtäviä. Siitä on tullut niiden kumppani esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen organisoinnissa ja jakamisessa.
Hyvinvointivaltion tulonsiirto- ja palveluorganisaatioista järjestöt eroavat erityisesti siinä, että ne noudattavat toiminnassaan usein subsidiariteetti- eli lähivastuun periaatetta, pohjaten toimintansa kansalaisten oma-aloitteisuuteen ja keskinäiseen tukeen. Tämä piirre voi ilmetä myös pyrkimyksenä taloudelliseen omavaraisuuteen, vaikka järjestöt Suomessa toimivatkin Keski-Euroopan maita selvemmin valtion avustusten varassa.
Järjestöissä toimitaan myös selvemmin vapaaehtoisuuteen perustuen kuin valtion ja kuntien professionaalisessa maailmassa. Vapaaehtoistoiminta kanavoituu usein järjestökentän kautta tai myötävaikutuksella yhteiskunnallisesti merkittäviin kohteisiin.
Hyvänä esimerkkinä Suomessa on Helsingin lastensairaala -hanke, jota on toteutettu osin järjestökentän (Uusi lastensairaala tukiyhdistys 2017 ry) myötävaikutuksella ja keräysvaroilla. Tällöin ei kuitenkaan sovi unohtaa HUS:n ja valtion lopulta ratkaisevaa merkitystä sairaalan kustannusten kattamisessa. Valtiovalta oli ollut vuosia passiivinen tarttumaan tähän tuiki tarpeelliseksi koettuun hankkeeseen Helsingin lastenklinikan vanhettua käsiin.
Tämäkin esimerkki osoittaa, miten järjestökenttä monesti paikkaa suoranaisia aukkoja hyvinvointivaltiossa edistäen kokonaisyhteiskunnallista tehokkuutta ja oikeudenmukaisuutta. Lapset ja heidän tarpeensa ovat usein mediaan vetoava kohde – entäpä jos kohteena olisi mielisairaala, vankeinhoitolaitos tai päihdelaitos? Motiiveja voi aina toki jäädä pohtimaan.
Järjestöt ovat siten paitsi julkisten resurssien allokoija, myös niiden tuottajia ja yhteisötalouden keskeinen kasvualusta suomalaisessa yhteiskunnassa. Nykyisessä julkisen sektorin niukkuudessa tämäkin rooli näyttäytyy niiden vahvuutena ja kehityspotentiaalina yhteiskunnan kokonaishyötyä ajatellen. Viitaten edellä mainittuun käsitteelliseen erotteluun yhdistysten ja järjestöjen välillä voidaan huomauttaa, että Suomessa sosiaalipalvelutarjontaa ovat harjoittaneet erityisesti aatteelliset yhdistykset. Järjestöjen toimintaan sosiaalipalvelut eivät automaattisesti kuulu, sillä niiden toiminta perustuu tavoitteiden asettelua myöten vapaaehtoisuuteen.
Yhdistykset voivat kuitenkin palkata kokenutta ammattityövoimaa esimerkiksi juuri palvelutuotantoonsa. Kooltaan järjestöjen ja yhdistysten kenttä on Suomessa erittäin laaja: sosiaali- ja terveysalalla toimii noin 13 000 järjestöä, joissa on noin miljoona jäsentä (Järjestöhakemisto 2020).
Järjestöjen ja yhdistysten merkitystä ja toimintamahdollisuuksia sosiaalipolitiikassa leimaa se, että eniten 2000-luvun taitteessa on puhuttu järjestöjen ja yhdistysten roolista työpolitiikassa, varsinkin työvoimapolitiikassa, jonka alaan lankeavat kysymykset työttömyyden, etenkin pysyväisongelmaksi muotoutuneen pitkäaikaistyöttömyyden, hoitamisesta (Pättiniemi 2006; ks. myös Rönnberg 1999).
Käytännössä valtio ja kunnat rahoittavat ja subventoivat järjestöjen toimintaa ja palvelutuotantoa, ja tarjoavat niiden käyttöön muita resursseja, kuten toimitiloja. Tällöin niiden asema itsenäisinä taloudellisina toimijoina ja julkisen sektorin vaihtoehtoina voidaan asettaa tältäkin osin kyseenalaiseksi. Järjestöjen sopeutuminen markkinaehtoistumiseen merkitsee niiden kannalta sopeutumista palvelujen uusiin tuotantomuotoihin (Laurinkari 2007).
Järjestöjen nimenomaisena tavoitteena on ollut sosiaalipolitiikan näkökulmasta kehittää ja parantaa jäsentensä ja heidän läheistensä mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa yhteiskuntaan sekä torjua syrjäytymistä. Järjestöt on yleensä jaettu yhteisötalouden tutkimuskäytännöissä järjestöihin, joiden hallinnosta vastaavat ovat vaikkapa vammaisia henkilöitä tai työttömiä, ja niihin, joissa näin ei ole, mutta edunvalvonta kuitenkin kohdentuu tiettyyn politiikan lohkoon.
Järjestöt toimivat oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden ydinalueilla. Ne pyrkivät edistämään toiminnassaan sekä jako-oikeudenmukaisuuta että prosessien oikeudenmukaisuutta. Vammaisjärjestöt ovat pyrkineet nimenomaan edistämään vammaisten tasa-arvoista kohtelua, hoitamaan lukuisia edunvalvontatehtäviä ja tukemaan usein merkittävästi ja lähes ainoina tahoina monesti marginaalisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevien vammaisten henkilöiden osallisuutta esimerkiksi koulutukseen, kuntoutukseen, työelämään ja erilaisiin muihin oikeudenmukaisuuden edellä mainittujen puolien toteutumisen kannalta keskeisiin kansalaisyhteiskunnan aktiviteetteihin.
Millainen mahtaisi olla esimerkiksi vammaisten nuorten henkilöiden asema nyky-Suomessa ilman vammaisjärjestöjä, jotka usein toimivat niukoin resurssein ja kutsumuspohjalta? Monien vammaisryhmien mahdollisuudet ovat rawlsilaisen jako-oikeudenmukaisuuden mielessä kansalaisjärjestöjen varassa etenkin aikoina, jolloin julkinen talous on vaikeuksissa, ja leikkaa tulonsiirtojaan ja palveluitaan.
Järjestöjen sosiaalipoliittisen toiminnan lähtökohtia ovat Suomessa viime vuosina olleet:
- Asiakaslähtöisyys
- Vapaaehtoisuus
- Yhteisöllisyys
Valtion tavoin järjestöt ovat kuitenkin alttiina toimintaympäristön muutoksille. Ne eivät ole immuuneja markkinoiden suhdanteille, saati poliittisten ideologioiden ja agendojen muutoksille kuten sille, miten valtiovalta näkee niiden aseman ja millainen on kansalaisten halukkuus ja aktiivisuus osallistua ja tukea niiden toimintaa. Myös sillä on merkitystä, minkä aseman oikeudenmukaisuuden edistäminen sen eri merkityksissä saa kulloisessakin yhteiskunnallisessa tilanteessa, miten oikeudenmukaisuus ymmärretään, ja millainen ihmiskäsitys on vallitseva.
Suomessa on viime vuosina kannettu huolta järjestöjen taloudellisesta ja rakennepoliittisesta asemasta. On kysytty, missä määrin ne pystyvät kasvattamaan taloudellista riippumattomuuttaan ja mikä asema niille poliittisesti määritellään meneillään olevissa suurisuuntaisissa hyvinvointipalvelujen reformeissa, kuten sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksessa.
Järjestökentän vahvuutena näyttäytyy se, että samaan aikaan, kun tarve löytää julkiselle vallalle vaihtoehtoja kasvaa, kansalaisten omaehtoisuuden kasvusta ja tuesta vähemmistöjä kohtaan on nähtävissä paljon myönteisiä merkkejä. Yhdistysten jäsenilleen tarjoama vertaistuki näyttäytyy Suomessa tänä päivänä korvaamattomana pääomana, kuten esimerkiksi Irja Mikkosen (2009) väitöskirjatutkimus osoittaa.
Reformikeskustelun yhä edelleen painottuessa aineellisiin resursseihin, merkittävä kehittämiskohde on kysymys siitä, millaiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen toiminta perustetaan. Monien ryhmien kohdalla voidaan kysyä, miten tukea jäsenistön oikeudenmukaisen kohtelun toteutumista muuttuvissa oloissa; mihin suuntautua ja miten toimia, ja millainen olisi tämän ryhmän kannalta oikeudenmukainen yhteiskunta?
Oikeudenmukaisuus, niin kuin keskeiset yhteiskuntafilosofiset ja poliittista keskustelua ohjaavat käsitteet yleensäkin, on monitulkintainen. Vammaispolitiikan tutkija Tania Burckhardt (2004) onkin kutsunut oikeudenmukaisuutta elastiseksi käsitteeksi. Se taipuu hänen mukaansa joustavasti yhteiskunnallisen tilanteen ja tarpeiden mukaan. Toki voi olla niinkin, ettei kysymys esimerkiksi palvelujärjestelmän oikeudenmukaisuudesta nouse edes keskusteluun silloin kun se olisi reformeissa paikallaan, kuten Juha Hämäläinen (2014) on arvioinut.
Erilaiset oikeudenmukaisuuskäsitykset kamppailevat jatkuvasti poliittisella kentällä.
Täysin mielivaltaisesti oikeudenmukaisuuden käsite ei kuitenkaan taivu. Sille annetaan yleensä muutamia perusmerkityksiä, joiden relevanssi vaihtelee järjestöjen toiminnassa. Burchardtin (2004, 40) mukaan erilaiset oikeudenmukaisuuskäsitykset ruokkivat erilaista sosiaalipolitiikkaa (lue vammaispolitiikkaa).
Erilaiset oikeudenmukaisuuskäsitykset viittaavat tässä yhteydessä amerikkalaisen liberaalin filosofin John Rawlsin (1972) vaikutusvaltaiseen oikeudenmukaisuusteoriaan ja hänen maanmiehensä, tunnetun hyvinvointitutkijan ja taloustieteilijän Amartya Senin (2010) kehittelemään Rawls -kriittiseen teoriaan.
Rawlsin teoria lukeutuu jako-oikeudenmukaisuuden piiriin. Siinä oikeudenmukaisuutta tarkastellaan yhteiskunnallisten resurssien, yhteiskunnallisten asemien ja prosessien reiluna jakamisena ja toteuttamisena. Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa kannetaan erityistä huolta kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tilanteesta yhteiskunnassa.
Amartya Sen on kritisoinut oikeudenmukaisuusajattelun kytkemistä pelkästään etujen jakamiseen (distributiivinen oikeudenmukaisuus), ja nostaa resurssien jaon ja prosessien valvonnan ohella esiin kyvyn käyttää resursseja sekä reaaliset toimintamahdollisuudet. Voisi sanoa niinkin, että Rawlsin teoria tukee taustafilosofiana parhaiten laaja-alaisen hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikkaa, ja Senin teoria puolestaan elämää niukkuuden yhteiskunnassa.
Senin teoriaa on sittemmin mm. filosofi Martha Nussbaum (2011) kohdentanut esimerkiksi vammaisuuteen, ja näkökulma on saanut osakseen kasvavaa huomiota myös viimeaikaisessa suomalaisessa sosiaalipoliittisessa keskustelussa.
Rawls kantoi huolta heikossa asemassa olevien osasta resurssien jaossa ns. eroperiaatteellaan. Senin mukaan pelkkä jaon periaatteista sopiminen ei toteuta oikeudenmukaisuutta, saati takaa sitä, mikä on ryhmien ja yksilöiden todellinen tilanne yhteiskunnassa.
Voidaan kysyä, onko esimerkiksi rawlsilainen resurssikysymyksiä korostava näkökulma ole korostunut liikaa järjestöjen toiminnassa. Pitäisikö resursseja suunnata ja painottaa jotenkin toisin? Jakokysymysten merkitystä osoittaa erityisesti työmarkkinakysymysten keskeisyys vammaisten asemaa koskevassa keskustelussa ja tukitoiminnassa. Yhä vahvemmin ja vahvemmin hyvinvointi kytketään aineellisiin resursseihin ja palkkatyöhön niiden lähteenä.
Oikeudenmukaisuuden aspektit kietoutuvat järjestöjen työssä toisiinsa ja resurssit avaavat toimintamahdollisuuksia. Pysyväisluonteisen työllistymisen mahdollisuudet projektien kautta ovat kuitenkin olleet heikkoja, ja työllistämistoimintaa on leimannut monesti lyhytjännitteisyys. Usein hyvät pyrkimykset kariutuvat liikaan byrokratiaan, kuten esimerkiksi Anita Mattilan (2012) järjestöjen työllistämistä koskeva tutkimus osoittaa.
Tilavat työmarkkinat, joita Tanskassa on yritetty ylläpitää, odottavat meillä tulemistaan. Tilavilla työnarkkinoilla tarkoitetaan työllisyyspolitiikkaa, jolla myös vajaakuntoiset työnhakijat tai sosiaaliturvan varassa elävät henkilöt pyritään vetämään työmarkkinoille ja työllisten joukkoon. Työvoimapula yhteiskunnallisena tilanteena suosii epäilemättä tällaista politiikkaa. Suomessa työvoimapulasta puhutaan jatkuvasti, mutta siitä ei ole selviä merkkejä nähtävissä. Innovatiivisuutta ja turhan byrokratian purkamista kuitenkin tarvitaan työvoimapolitiikassakin.
Jako-oikeudenmukaisuuden merkitystä vähättelemättä voidaan todeta, ettei tasaisinkaan etuuksien jako, joka Suomessa korostuu yleisessä sosiaaliturvapolitiikassa, takaa lopputuloksen tasa-arvoa.
Järjestöissä ihmiset kohdataan kokonaisina ihmisinä, ei pelkästään aineellisten etujen ja tarpeiden kantajina, niin kuin julkisissa byrokratioissa. Myös talous tulkitaan usein järjestökentässä eri tavoin kuin julkisissa ja markkinaorganisaatioissa. Nämä tosin ovat viime vuosina toimintakulttuureiltaan sekä -tavoiltaan lähentyneet tosiaan kvasimarkkinoiden yleistyessä julkisen sektorin palvelutoiminnassa ja sosiaaliturvan keskeisissä laitoksissa kuten eläketurvan reformit Suomessa osoittavat.
Raskaan ja kalliin hoidon antaa julkinen valta, samoin etuudet, jotka ovat juridisesti säädeltyjä. Näiden lisäksi tarvitaan järjestöjä tuomaan tukea. Monesti toimitaan viranomaisvastuulla, johon kuitenkaan järjestö ei sovi.
Onko Suomessa tuettu riittävästi yhteisötalouden kehittämistä, vaikka sen vahvuudet korostuvat yleensä juuri työmarkkinoiden marginaaliryhmissä? Ja vaikka siitä on monissa residuaalisen sosiaalipolitiikankin maissa saatu hyviä kokemuksia, kuten esimerkiksi Britannian terveydenhuollosta saadut kokemukset osoittavat?
Toimintateoreettinen näkökulma on tärkeä myös kuntoutuksessa. Sitä ovat Suomessa kehitelleet mm. Jari Lindh (2013) ja Asko Suikkanen (2009). Kuntoutuksen tukeminen onkin tärkeää erilaisten toimintaa tukevien kykyjen muotoutumisessa.
Meillä painotus on kuitenkin tähän asti ollut kuntoutuksessa kykyteoreettisesti kapeaa ja lääketieteellistä. Nyky-yhteiskunnassa tärkeät sosiaaliset valmiudet jäävät yhä edelleen fyysisten ja psyykkisten kykyjen ja niiden lääketieteellisen kuntoutuksen varjoon. Kuntoutusjärjestelmää ei myöskään olla uudistettu kuntoutettavien osallisuutta ja toimintamahdollisuuksia tukevaksi.
Aiemmin mainittu Tania Burckhardt (2004) toteaa, että mikäli kykyjä ja toimintamahdollisuuksia korostavaa näkökulmaa halutaan vahvistaa yhteiskunnassa, se merkitsee palveluintensiivisyyden kasvua. Järjestöjen toiminnassa tämä tarkoittaa tiedottamisen, palveluohjauksen, kuntoutustarpeiden artikuloinnin ja organisaatioiden välisen yhteistyön mallien kehittämistä ja suuntautumista muuhun kuin julkiseen rahoitukseen; keräystoimintaan, yhteisötalouteen ja vapaaehtoistoimintaan. Sisällöllisesti kasvaisi sosiaalisen ja työelämään kuntoutuksen merkitys sekä mielenterveystyö, ja myös jäsenten viestintävalmiuksien kehittäminen.
Myös järjestöjen suhde julkiseen valtaan on muutospaineissa. Siinä yhteisötaloudellisten avausten ohessa merkittävä kysymys on, miten sosiaaliturvaamme kehitetään jatkossa. Nyt järjestelmämme on palkkatyökeskeinen ja se kohtelee sosiaaliturvasta riippuvaisia oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kapea-alaisesti. Suomalaista yhteiskuntaa koskee Pertti Koistisen (2014) huoli siitä, ettei sosiaaliturvamme ota jakoperusteena huomioon muita aktiviteettejä kuin palkkatyön.
Kiinnostava kysymys on, millaisen aseman esimerkiksi potilasjärjestöt saavat jatkossa suhteessa kuntien uudistuvaan palvelujärjestelmään. Tästä puolesta ei ole ollut liiemmälti keskustelua esimerkiksi SOTE-uudistuksessa, joka on kohdentunut liikaa virallisen terveydenhuollon järjestämisen kysymyksiin sekä markkinaperusteisuuden ja organisaatiokoon kasvattamisen myönteisiin vaikutuksiin.
Kansalaisyhteiskunnan asemasta rakenneuudistuksessa ei juurikaan ole kannettu huolta järjestöjen ulkopuolella. Tästä esimerkkinä on kuntoutuksen tilanne. Väestön ikääntyessä ja erilaisten toimintakyvyn sekä fyysisten että psyykkisten vajeiden yleistyessä kuntoutus on noussut hyvinvointipalveluja koskevan keskustelun keskiöön. Kysymys on myös taloudellinen, sillä työkyvyn ongelmat heijastuvat suoraan työllisyyteen, työvoiman tarjontaan sekä sosiaalivaltion kustannuksiin; palvelutarpeisiin, työttömyysturvan ja eläkejärjestelmän menoihin.
Suomessa toimii vahva järjestösektori, jolla on tärkeä rooli terveydenhuollon ja sosiaalitoimen alueella julkisen ja yksityisen sektorin tukena. SOTE-uudistuksessa ei ole riittävästi keskusteltu ja huolehdittu siitä, ettei nyt jo syntyneitä yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin välisiä palveluketjuja romutettaisi. Kysymys on järjestöjen tarjoamien mahdollisuuksien hyödyntämisestä toiminnan areenoina, kansalaiskasvatuksesta, koulutuksesta sekä erilaisesta professionaalisen työn kehittämisestä.
Vain harva julkisen palvelun tuottaja kykenee itse toteuttamaan järjestöjen kaltaista kuntouttavaa ja syrjäytymistä ehkäisevää työtä. Kun sairaanhoidon painopiste siirtyy vahvasta erikoissairaanhoidosta akuuttiin hoitoon ja avohoitoon, yhdistystoiminnan ja vertaisten merkitys korostuu.
Kun organisaatioiden kokoa kasvatetaan, yhteisöllisyys on uhattuna ja huoli siitä, keiden tarpeita otetaan huomioon kasvaa. Suomessa tulee järjestöillä olemaan jatkossa paljon tekemistä tässä. Niille luontainen yhteisöllinen toimintapa voi osoittautua tästäkin syystä oikeudenmukaisuutta sen eri muodoissa edistäväksi.
Järjestöillä on ollut suomalaisessa hyvinvointivaltiossa merkittävä rooli oikeudenmukaisuuden ja tehokkuuden vaalijoina. Ne ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että tukea tarvitsevat henkilöt ovat saaneet osansa yhteiskunnallisten resurssien jaossa sekä äänensä kuuluviin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ne ovat paikanneet hyvinvointivaltion puutteita, ja olleet merkittävä hyvinvointiyhteiskuntaa uudistava voima myös kulttuurisessa merkityksessä. Lisäksi ne ovat lisänneet vähemmistöihin kohdistuvaa suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta.
Edelleen on paljon kehitettävää. Hyvinvointivaltio kokonaisuudessaan on suurissa muutospaineissa. Se, missä määrin järjestöt pystyvät suuntaamaan jäsenistönsä oikeudenmukaiseen ja reiluun kohteluun tähtäävää toimintaansa materiaalisesta edunvalvonnasta kohti aktiivisen toimijuuden tukemista, sekä lisäämään vaikutusvaltaansa yhteiskunnan rakenteellisessa uudistustyössä, on ratkaisevaa koko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden ja reiluuden kannalta.
Pellervon taloustutkimuksen PTT:n, Nordic Healthcare Groupin ja Idekoopin 2019 toteuttaman ”Osuustoiminta ja järjestötoiminta sosiaali- ja terveyspalveluissa” –tutkimuksen mukaan osuuskunnat ja järjestöt näkivät SOTE-uudistuksen yleisesti mahdollisuutena. Tutkimukseen vastanneista järjestötoimijoista joka kolmannes arvioi SOTE:n avaavan mahdollisuuksia toimintojen laajentamiseen. Järjestöt korostivat valtteinaan kilpailussa muun muassa paikallisuutta ja asiakaslähtöisyyttä. Osuuskuntatuottajat nostivat edukseen voittoa tavoittelemattoman toimintamallin.
PTT:n Iiro Jussilan mukaan uhkakuvaksi nähtiin erityisesti järjestöpuolella se, jos SOTE-palvelutuotanto keskittyisi vain muutamalle isolle toimijalle. Huolta herätti lisäksi, pystyykö maakunnan asiakasohjaus ottamaan huomioon kaikki alueen palveluntarjoajat, ja kohteleeko maakunta tasapuolisesti kaikkia toimijoita ja omaakin palvelutuotantoa (STM, 2019).
SOTE-uudistuksessa on vaarana, että jo syntyneitä yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin välisiä palveluketjuja katkotaan uudelleen, vaikka paperilla yhdistykset ja järjestöt säilyisivätkin tahoina, joilta tuotannosta vastaavat organisaatiot hankkivat palveluja.
Pelkästään organisaatiokaavion perusteella keskeiset muutokset eivät ole arvioitavissa. Ostajan ja myyjän suurten volyymierojen vuoksi olennainen kysymys on, millaiseksi tämä asema muuttuu suurorganisaatioiden toimiessa tilaajina. Sopiiko pieni paikallinen järjestö suuren kuntayhtymän asiakkaaksi saman palveluketjun osana, kohtaavatko toimintakulttuurit, tuotanto- ja kysyntävolyymit, toimintatavat sekä laatuvaatimukset?
Esimerkkeinä järjestöjen merkityksestä yhteisötaloudellisena toimijana tässä yhteydessä voidaan arvioida muun muassa mielenterveyspalvelujen tuottajia. Tällä moniammatillisella toimintalohkolla on SOTE-tematiikassa kyse järjestöjen tarjoamien mahdollisuuksien hyödyntämisestä mielenterveyskuntoutujille – niin tarjottavista kohtaamispaikoista, aktivoivasta toiminnasta, kurssituksesta, koulutuksesta kuin hoidon kehittämisestäkin. Miten tällainen paikallinen, liiketoiminnan kannalta vähemmän houkutteleva, usein vapaaehtoisuuteen perustuva aktiivisuus nivelletään uuteen suurorganisaatioiden maailmaan ja tuloskeskeisyyteen?