Yhteiskunnallista muutosta Suomessa ja muualla Euroopassa on luonnehdittu siirtymäksi keynesiläisestä hyvinvointivaltiosta kilpailutalouteen (esim. Alasuutari 2004; Jessop 2002; Julkunen 2006). Muutoksen yhdeksi lähtökohdaksi mainitaan 1970-luvun öljykriisi. Suomessa käänne ajoittuu 1990-luvun puoliväliin ja ilmenee paradigmaattisena muutoksena talous- ja hyvinvointipolitiikassamme halki hallinnon eri sektoreiden.
Muutos ilmenee paitsi taloudessa myös esimerkiksi sosiaalipolitiikassa, tulonsiirroissa ja sosiaali- ja terveyspalveluissa eräänlaisena paradigmaattisena muutoksena. Vaikkakin järjestelmät säilyvät pitkälti ennallaan instituutioina, muuttuu niiden toiminnan logiikka. Yksityiskohtaisesti tätä kuvataan tuonnempana.
Karkeapiirteisesti luonnehtien kyseessä on muutos, jossa markkinoita preferoidaan erityisesti suhteessa valtioon sekä kansalaisyhteiskuntaan hyvinvointipolitiikan suunnittelussa, hallinnoinnissa ja resurssien sekä palvelu- ja tulonsiirtoetuuksien allokoinnissa. Muutos ilmenee yhteiskunnan kokonaisyhteiskunnallisena rakenteellisena muutoksena ja toiminnassa sen eri alajärjestelmissä; taloudessa, hallinnossa ja kulttuurissa. Käytännössä kyse on valtiointervention kaventamisesta kaikilla sen osa-alueilla, sekä suorissa että epäsuorissa keinoissa; julkisen vallan harjoittamassa säätelyssä, hyvinvointipalveluissa, tulonsiirtopolitiikassa ja julkisessa rahoituksessa (valtiointerventiosta ja sen muodoista ks. esim. Nicholas Barr 2004, 210–211).
Suomessa pääministeri Juha Sipilän hallituskauden (2015–2019) politiikassa tämä muutos oli erittäin selvänä nähtävissä. Valtiointerventioon vaikutettiin sen eri ulottuvuuksilla. Hallituksen toimesta pyrittiin supistamaan ja kiristämään tulonsiirtoja, reformoitiin tai yritettiin reformoida palveluja, purettiin “turhaa byrokratiaa” ja harjoitettiin laaja-alaista valtion toimintojen ja omaisuuden yksityistämistä ja ulkoistamista.
Edellä kuvatun muutoksen nopeus, yksityiskohdat ja painotukset ovat tietenkin vaihdelleet eri hallituskausina, johtuen hallituspuolueiden erilaisista talous- ja hyvinvointipoliittisista painotuksista. Viimeisimmällä eli Sanna Marinin johtaman hallituksen kaudella, jota edelsi Antti Rinteen lyhytkestoinen pääministeriys, valtiointerventiota on osin myös pyritty palauttamaan. Esimerkiksi pitkään tekeillä olleessa Sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksessa palvelujen järjestämisvastuun siirtämisestä kunnilta ns. SOTE-yhtiöille on luovuttu, tosin uudistus on edelleen kesken.
Talous, työmarkkinat ja muu eläminen ovat kilpailutaloudessa muutoksen myötä yhä enemmän kansainvälistyneitä ja linkittyneitä globalisaatioon, jossa tuotannon tekijät liikkuvat entistä vapaammin ja monikulttuurisuutta preferoidaan elämismaailmassa keskeisenä orientaationa. Omistajuus, kuten esimerkiksi tuotantovälineiden ja työvoiman hankinta ja käyttö, ylittää tänä päivänä monin tavoin kansallisvaltioiden rajat. Tavaroita tuotetaan siellä, missä se on edullisinta ja poliittisesti mahdollista.
Tarkastelun näkökulmasta ja tavoitteista riippuu, pidetäänkö globalisaatiota osana kilpailuvaltiokehitystä ja siitä johtuvana vai sen yhteiskunnallisena reunaehtona, joka vaikuttaisi ja etenisi riippumatta yhteiskuntamallista Kilpailuvaltiossa pyritään lähtökohtaisesti poliittisesti edistämään siirtymää pois kansallisvaltion rakenteista ja sen ehdollistamista toimintamalleista, niin politiikassa kuin laajemminkin kulttuurissa.
Suomen osalta keskeinen juonne tätä muutosta on ollut liittyminen Euroopan unioniin ja toimiminen sen osana. Kiinnostava kysymys on tässä yhteydessä, merkitseekö EU:n toiminta keynesiläisyyden paluuta Euroopan tasolla, jolloin EU julkisena valtana pyrkii intensiivisesti ohjaamaan ja säätelemään markkinoita. Tähän viittaavat myös aiemmat toimet kriisimaiden tukemisessa (ns. Kreikan kriisi). EU:ssa onkin nähtävissä monia tällaisia kilpailuvaltioon “sopimattomia” piirteitä.
Kilpailuvaltioon siirryttiin keynesiläisen, valtion merkitystä talouden säätelijänä korostavan ja kansalaisvaltiolähtöisen politiikan kriisiytymisen vuoksi. Meillä tämä muutos ajoittuu myöhempään ajankohtaan verrattuna Keski-Eurooppaan, jossa se käynnistyi jo 1970-luvulla.
Suomessa muutos voidaan ajoittaa 1990-luvulle. Tällöin rahamarkkinoiden vapauttamisen ja Neuvostoliiton kaupan romahduksen myötä maata kohtasi mittava talouslama ja julkisen talouden kriisi, “musta joutsen”, kuten taloustieteissä on tapana kutsua tällaista yllättävää, ulkoista, massiivista taloutta horjuttavaa tekijää.
Siitä, mistä 1990-luvun kriisissä ja muutoksessa on perimmiltään kyse, ja mitä keynesiläinen hyvinvointivaltio ja kilpailutalous suomalaisittain ovat ja miten siirtymä siihen meillä on toteutettu ja toteutetaan, käydään edelleen laaja-alaista keskustelua tutkimuksen ja politiikan piirissä.
Mikael Nygård hahmottaa muutoksen keynesiläisyydestä ja sen tukemasta laajasta hyvinvointivaltiosta sosiaalipolitiikan osalta Suomessa kolmivaiheisena prosessina. 1940-luvulla käynnistyi laajan hyvinvointivaltion “kultakausi”, joka Suomessa jatkui aina 1980-luvulle asti. Tuolloin muodostui nykyisen kaltainen instituutioiden rakenne tulonsiirtojen ja palvelujen piirissä. Sitä seurasi kriisiytymisen kausi ja 1990-luvun puolivälissä nykyvaihe, jolle on ollut ominaista sosiaalipolitiikan suunnanmuutos ja uusien toimintamallien ja rakenteiden hakeminen (ks. Nygård 2020, 117–118).
Kaikkia tähän laaja-alaiseen muutokseen liittyviä ilmiöitä ja niitä kuvaavia käsitteitä on määritelty monin eri tavoin, ja myös siirtymäreiteille on esitetty yksityiskohdissaan useita erilaisia vaihtoehtoja. Hyvinvointivaltio ei kuitenkaan ole Suomessa ja Pohjoismaissa kadonnut, sitä ei ole ns. ajettu alas, jos asiaa mitataan vaikkapa sosiaali- ja terveysmenojen BKT-osuuksilla eri kausina.
Nykyisen hyvinvointivaltion laajuus ilmenee, kun katsotaan, missä määrin valtion varoja yhä edelleen allokoidaan esimerkiksi sosiaaliturvaan. Määrä on pikemminkin ollut viime vuosina kasvava kuin laskeva. Suomea on myös kritisoitu vielä 2020-luvulla erityisen vahvan valtion maaksi (ks. esim. Wahlroos 2019). Valtion rooli on ollut vahva myös työmarkkinoilla sekä niiden säätelijänä että työn verottajana. 1990-luvulta lähtien tätä on kuitenkin alettu pitää yleisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa pikemminkin ongelmana kuin vahvuutena.
Aiemmin mainittu eurooppalainen paluu vahvaan valtio-ohjaukseen on myös merkinnyt tiettyä paluuta keynesiläiseen julkistalouteen kansainvälisesti, kun Euroopan unioni on koonnut talouskriisien hallinnan keinoksi mittavia tukipaketteja kansallisista verovaroista. Keynesiläisyyden paluu on kuitenkin ollut osin näennäistä. Paluu ei ole merkinnyt kasvavia panostuksia sosiaalipolitiikkaan kuten sosiaalipolitiikan kultakaudella, vaan pikemminkin se on ilmennyt osana julkisten talouksien kriisien hallintaa. Tämä on merkinnyt sosiaalietuuksien karsintaa, saamisen ehtojen kiristämistä ja markkinaehtoisuuden kasvattamista esimerkiksi sosiaaliturvan suurilla lohkoilla, kuten eläkepolitiikassa ja sosiaali- ja terveyspalveluissa.
Kansainväliset talousjärjestöt, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki ovat vauhdittaneet julkisten menojen karsintaa, vaikka ne aiemmin hyvinvointivaltioiden laajentamisen vaiheessa päinvastoin suosittelivat taloudellisten turvaverkkojen rakentamista, ja kansantalouden vankistamista sosiaalisilla tulonsiirroilla ja palveluilla.
Tukeudun tässä esityksessä myöhemmin siirtymäreittien rakenteellisessa kuvauksessa Bob Jessopin (2002) ja Mikael Nygårdin (2020) tulkintoihin. Etenkin Jessop sijoittaa myös kansalaislähtöisen talouden osaksi edellä mainitun muutoksen kuvausta, yhtenä sen vaihtoehtoisena reittinä ja kehystäjänä. Nygård ei tästä vaihtoehdosta keskustele. Tulkitsen siis kansalaislähtöisyyden sekä makrotasoisena (yhteiskunnan järjestelmien tasoisena) että mikrotasoisena (kansalaisyhteiskunnan toimintaa koskevana) ilmiönä. Myös Kubon-Gilken ja Maier-Rigoudin (2020) keskustelu sosiaalipolitiikan utopioista on kiintoisa ajatellen Suomen tilannetta. Heidän tarkastelujensa avulla on mahdollista tämän julkaisun loppuosassa jäsentää kansalaislähtöisen sosiaalipolitiikan kehittämisvaihtoehtoja.
Erilaisilla siirtymäreiteillä tarkoitan sekä niitä institutionaalisia vaihtoehtoja, joita kilpailutalouteen siirtymisessä on ollut tarjolla, että niitä kansallisesti määräytyneitä tapoja, joilla markkinalähtöisyyden globaaleja vaikutteita on Suomessa omaksuttu.
Rakenteellinen kehittäminen tarkoittaa konkreettisesti esimerkiksi terveydenhuollon palveluketjujen uudistamista ja niiden integroimista sosiaalihuollon palveluketjuihin tai markkinoiden, valtion ja kansalaisyhteiskunnan verkostojen liittämistä yhteen. Toiminnallinen kehittäminen taas tarkoittaa esimerkiksi palvelutoiminnan tehokkuuden parantamista organisaatiouudistuksilla tai vaikkapa digitalisaatiota hyödyntämällä. Nämä kaikki toiminnan maailmat ovat avanneet kansalaislähtöisyydelle uusia mahdollisuuksia.
Suomea pidetään kokeilujen luvattuna maana ja esimerkiksi kilpailutalouteen kytkeytyvä hallinto-oppi, New Public Management -ajattelu, on meillä omaksuttu ja sovitettu polkuriippuvuuksiimme kokeilujen kautta. Toisaalta järjestelmäuudistuksia ovat leimanneet katkokset ja tuntuvatkin epäonnistumiset niin tulonsiirtopolitiikassa kuin palvelusektorilla. Tästä esimerkkinä ovat niin sosiaaliturvan kokonaisuudistus kuin sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuskin.
Edellä mainituista teoreetikoista Jessop (2002) tarkastelee kansalaislähtöisyyttä ennen muuta taloudellisena yhteistoimintana, yhteisötaloutena, kuten itsekin olen sosiaalipoliitikon urani aikana tehnyt. Yhteisötalous on siis alueena laajempi kuin sosiaalipolitiikka ja siitä eriytyvä, mutta toisaalta kapeampi alue kuin yhteiskuntapolitiikka. Hierarkiana kuvaten:
- yhteiskuntapolitiikka
- yhteisötalous
- sosiaalipolitiikka
Yhteisötalous linkittyy ahtaasti taloudellisten kysymysten ohella moniin sosiaalipoliittisiin, ajankohtaisiin kysymyksiin. Ja onhan sosiaalipolitiikka myös mitä suurimmassa määrin sekin taloutta.