Yhteisötalous työllistää noin kahdeksan prosenttia EU-maiden työvoimasta ja tuottaa noin kahdeksan prosenttia Unionin bruttokansantuotteesta eli yhteisötaloudella on sekä työllistäjänä että hyvinvoinnin edistäjänä merkittävä asema (Laurinkari 2017). Osuustoimintaa pidetään usein yhteisötalouden keskeisenä osa-alueena, vaikka yhteisötalous on laajentunut sen ulkopuolelle. Osuuskuntien ohella yhteisötalouteen luetaan keskinäiset yhtiöt ja ne taloudellista toimintaa harjoittavat yhdistykset, joiden tavoite on ensisijaisesti palvella jäsenkuntaansa. Osuustoimintaa pidetään usein sen keskeisenä osa-alueena, vaikka yhteisötalous on laajentunut sen ulkopuolelle. Osuuskuntien ohella yhteisötalouteen luetaan keskinäiset yhtiöt ja ne taloudellista toimintaa harjoittavat yhdistykset, joiden tavoite on ensisijaisesti palvella jäsenkuntaansa (Poutanen 2006).
Yhteisötalous on taloudellisena toimintana välimuoto markkinakapitalismin ja valtion ohjaaman suunnitelmatalouden välillä; sillä on sekä taloudellisia, että sosiaalisia tarkoitusperiä. Sen piirissä tavoitellaan sekä kansantaloudellisia että yksilötason hyötyjä. Taloudellisessa roolissaan se on yksi yritysmuoto muiden joukossa. Suomessa yhteisötaloudella on pitkät perinteet. Raja yhteisötalouden ja muun talouden välillä ei kuitenkaan ole kristallinkirkas, kuten Wendt (2007, 955) toteaa. Toisaalta se, mitä yhteisötalouteen luetaan kuuluvaksi, vaihtelee Euroopassakin yhteiskunnasta toiseen.
Eliisa Troberg luonnehtii osuustoimintaa, yhteisötalouden keskeistä lohkoa, seuraavasti: ”Kun kuluttajat tarvitsevat tuotteita tai palveluita, ratkaisu voi olla osuustoiminnallinen, jolloin asiakkaat omistavat yrityksen ja tavoitteena on laadukkaiden ja edullisten tuotteiden ja palveluiden tuottaminen kuluttajien tarpeiden tyydyttämiseksi” (Troberg 2014, 8). Keskeistä on siis sosiaalipolitiikassakin keskeinen tarveperiaate ja tarjonnan laatu ja edullisuus. Yhteisötalous tukee jäseniään, jotka ovat asiakasomistajia.
Sosiaalipoliittisesti on keskeistä myös se, että yhteisötaloudessa suuntaudutaan yhteisölliseen itseapuun. Sen määrittelyssä ovat sosiaaliset yhteisölliset päämäärät keskeisiä niin taloudellisesti kuin organisatorisesti. Päätöstenteossa korostuu henkilö ja ääni -periaate. Yhteisötalous sijoittuu yhteiskunnan työnjaossa tarkoitusperiltään sekä sosiaalipalvelujen, terveydenhuollon että yritystoiminnan alueelle. Yhteisötalous ”economie sociale” on vakiintunut terminä eurooppalaisessa kielenkäytössä 1980-luvulta lähtien.
Yhteisötalous ei tietenkään rajoitu toiminta-alueena talouteen tai sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, vaan se on yhtä lailla maataloutta, kulttuuria, urheilua ja vapaa-ajan toimintaa. Yhteisötalous on tärkeä organisoituminen muoto myös esimerkiksi asuntotuotannossa, vakuutus- ja pankkitoiminnassa, kustannustoiminnassa ja energiantuotannossa. Sosiaalipoliittiset tehtävät ovat kuitenkin keskeisiä ja mahdollisesti yhä keskeisemmiksi tulevia hyvinvointivaltioiden ja markkinatalouden kriisiytyessä. Uusia keinoja tarvitaan, mikäli hyvinvointivaltion eetosta halutaan yhteiskunnassa vaalia.
Yhteisötalous voi olla merkittävä myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen kannalta, kun ottaa huomioon sen piirissä tapahtuvat lukuisat toimet yhteiskunnan huono-osaisten parissa. Esimerkkeinä voivat olla vaikkapa sosiaaliset yritykset ja työosuuskunnat, jotka ovat olleet Suomessakin viime vuosina merkittäviä pitkäaikaistyöttömien ja vajaakuntoisten työnhakijoiden työllistämisen kanavia. Yhteisötalous voi siis tulla ”paikkaamaan” hyvinvointivaltion ja markkinoiden epäonnistumista, mutta toisaalta ja perimmiltään se on vaihtoehtoinen tapa organisoida yhteiskunnallista elämää.
Yhteisötalouden piirissä on omaksuttu sosiaalisten ongelmien hoitamisessa pyrkimys yksilöiden omatoimisuuden korostamiseen, jota pidetään esimerkiksi Saksassa mm. sosiaalityössä, erityisesti sosiaalipedagogiikassa, keskeisenä tavoitteena ja myös työmenetelmänä. Siinä ei tähdätä taloudellisen ”lisäarvon” tuottamiseen omistajille, vaan inhimillisten tarpeiden tyydytykseen asiaperustein, kuten Wolf Reiner Wendt (2007, 954) toteaa.
Sosiaalisten ongelmien käsittely organisoidaan taloudellisen yhteistyön puitteisiin ilman ensisijaista voitontavoittelua toisin kuin osakeyhtiömuotoisessa yritystoiminnassa. Tämä on Suomessakin valtion ja kuntien järjestämien sosiaali- ja terveyspalvelujen ensisijainen organisoimismuoto. Yhteisötalouden piirissä kuitenkin tunnustetaan se tosiasia, että jälkiteollisessa yhteiskunnassa palvelutoiminta joudutaan kustannusten peittämiseksi ”taloudellistamaan”.
Sosiaalisena ongelmana näyttäytyy tässä yhteydessä myös niukkuus, resurssien puute, jonka omatoiminen yhteisöllinen ratkaiseminen on ollut keskeinen ponnin yhteisötaloudessa. Esimerkiksi raiffeisenilaisessa osuustoimintaliikkeessä se on ollut liikkeelle paneva voima, vaikkakin myöhemmin tästä maatalousosuustoiminnan pioneerialueesta on kasvanut globaali, kansainvälinen ja monipuolinen yhteisötalouden lohko.
Yhteisötaloudellisten yritysten (osuuskuntien, sosiaalisten yritysten, säätiöiden ja keskinäisten yhtiöiden) lisäksi järjestöillä ja aatteellisilla yhdistyksillä on keskeinen asema hyvinvointipolitiikan toteuttajina. Non-profit-organisaatiot ovat siten myös yksi toimintalinja yhteisötalouden sosiaalipolitiikassa. Tällä tavoin yhteisötaloudella voi olla erittäin merkittäviä vaikutuksia yhteiskunnan kiinteyden ylläpitäjänä.
Wendt (2007, 954) nostaakin solidaarisuuden (välittämisen) keskeiseksi arvoksi yhteisötaloudessa (ks. solidaarisuuden uusista muodoista jälkimodernissa esim. Giddens). Yhteisötalouden luonnehdinta välittämisen taloudeksi on ominaista erityisesti yhteisötalouden ranskalaiselle traditiolle. Tässä mielessä yhteisötalous yhdentyy klassiseen sosiaaliturva-ajatteluun, jossa solidaarisuus mielletään heikossa asemassa olevien auttamiseksi, sekä puutteen ja hädän hoitamiseksi kollektiivisesti. Tällaiset painotukset ovat nähtävissä myös suomalaisessa yhteisötaloudessa tänäkin päivänä, vaikka se, kuten sosiaalipolitiikkammekin, on laajentunut ohi köyhäinhoidollisten painotusten.
Yhteisötaloudellista toimintaa voidaan näistä lähtökohdista tarkastella vastauksena markkinoiden ja valtion osittaiseen epäonnistumiseen sosiaalipolitiikassa. Markkinaehtoisuuden kasvattaminen ei ole auttanut yhteiskuntaa luomaan kestäviä edellytyksiä tyydyttää väestön hyvinvoinnin kannalta keskeisiä tarpeita. Markkinalähtöisyys on myös johtanut kasvavaan eriarvoistumiseen väestöryhmien kesken (Poutanen 2006).
Yhteisötalous edustaakin monessa mielessä vastakkaista ajattelutapaa nykyisin vallalla olevalle uusliberaalille markkinafundamentalismille, joka perustuu pelkistettyyn homo economicus -ihmiskuvaan (Laurinkari 2007). Yhteisötalous pyrkii yhdistämään taloudellisen toiminnan ja sosiaalisen hyödyllisyyden (ks. esim. Kneussel 2014). Yhteisötaloudessa toiminnan ”tavoitteena on demokraattisen yhteistyön avulla edistää jäsenorganisaatioihin kuuluvien ja myös ympäröivän yhteiskunnan sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää hyvinvointia” (Immonen 2006, 12).
Esimerkkejä on lukuisia:
- Tanskassa osuuskunnat ovat panostaneet merkittävästi hajautettuun uusiutuvan energian tuotantoon. Juuri osuuskuntiin perustuvaa toimintamallia pidetään päästövähennystavoitteiden ja taloudellisten ohjauskeinojen lisäksi keskeisenä syynä investointien etenemiseen, sillä vihreän energian tuotannon kannattavuus on riippuvaista myös toimijoiden liiketoiminta- ja ansaintamalleista sekä verotuksesta. Tanskassa kuntien kaukolämpöyhtiöt ovat usein osuuskuntia, joiden tavoitteena on alentaa lämmönasiakashintoja pitkällä tähtäimellä eikä tuottaa voittoa lyhyellä tähtäimellä. (Auvinen 2017.)
- Ruotsissa, jossa ei ole suomalaista asunto-osakeyhtiötä muistuttavaa omistusasumista, osuuskuntamuotoinen asumisoikeusasuminen on merkittävä asumismuoto (Leminen ym. 2020, 28–32). Ruotsin asuntokanta on noin 4,9 miljoonaa asuntoa ja näistä noin 1,2 miljoonaa asuntoa eli 23 prosenttia on osuuskunnissa (Forsström-Tuominen 2016).
- Osuuskuntien erilaisesta roolista eri Pohjoismaissa kertoo osaltaan se, että Ruotsissa oli jo vuonna 2009 noin 1200 osuuskuntien järjestämää päiväkotia, joiden osuus oli noin seitsemän prosenttia kaikista päiväkodeista. Päiväkotiosuuskunnat ovat sekä vanhempien että työntekijöiden omistamia tai niiden yhdistelmiä, ja ne on perustettu taloudellisia yhdistyksiä koskevien lakien puitteissa. Ruotsissa osuuskunnilla on nähty tärkeä rooli kapasiteetin kasvattamisessa ja valinnanvaran lisäämisessä vanhemmille. (Bland ym. 2013.)
- Järjestöjen ylläpitämiä päiväkoteja toimii myös muissa Euroopan maissa, mutta toimintamallit vaihtelevat maittain. Isossa-Britanniassa päiväkoteja ylläpitävät järjestöt rekisteröityivät hyväntekeväisyysjärjestöiksi ja saivat siten verohelpotuksia (Laurinkari 2004). Suomessa sitä vastoin järjestöt yhtiöittivät osiaan 2010-luvun taitteessa, koska valtaosa kansalaisjärjestöjen rahoituksesta tuli Raha-automaattiyhdistykseltä eikä julkista rahoitusta saava järjestö voinut osallistua julkisten palveluiden tarjouskilpailuihin. Yhtiöittäminen mahdollisti tässä tilanteessa järjestöjen osallistumisen kilpailutukseen. (Saukko 2011.)
Yhteisötalous onkin osoittautunut kansalaislähtöiseksi keinoksi ehkäistä ja hoitaa keskeisiä sosiaalisia ongelmia, joita markkinakapitalismi tuottaa tai joita ei voida hoitaa pelkästään markkinalähtöisesti. Yhteisötalous voikin tarjota välineitä brittiläisen sosiaalipolitiikan klassikon, William Beveridgen, 1940-luvulla esiin nostamien keskeisten ja edelleen ajankohtaisten sosiaalisten riskien hoitamiseen.
Työttömyys, sairaudet, vanhuusajan köyhyys, puute ja kurjuus sekä sivistyksen puute voivat vaivata myös jälkiteollisia yhteiskuntia, ja niiden kurissa pitämiseen tarvitaan uusia keinoja. Tarvitaan yhä edelleen kollektiivista vastuuta sekä kulttuurisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää sosiaalipolitiikkaa (Köppä 2006; Kneussel 2014).
Yhteisötaloutta voidaan luonnehtia parhaimmillaan paitsi ihmiskasvoiseksi (sosiaaliseksi ja osallistavaksi) taloudeksi, myös olemukseltaan demokraattiseksi, ei-virkavaltaiseksi, ei-holhoavaksi ja kansalaisen arjessa mukana olevaksi arjen pulmien hallinnaksi. Sitä voidaan pitää myös taloudellisesti tehokkaana toimintana (Kneussel 2014), jossa pyritään vastaamaan myös hyvinvointivaltion liialliseen laajenemiseen korostamalla paikallista ja alueellista näkökulmaa. Tällöin etsitään keinoja siihen, miten kansalaiset omista lähtökohdistaan ja omin taloudellisin yhteenliittymin voivat tuottaa itselleen ja lähipiirilleen esimerkiksi sosiaaliturvaa. Järjestelmä korvaa markkinalähtöistä järjestelmää ja paikkaa talouden ja sosiaalipolitiikan jättämiä aukkoja (bottom-up-suunnittelu ja päätöksenteko).
Yhteisötalous ei ole tietenkään immuuni kaikille laajan hyvinvointivaltion ja markkinoiden ongelmille. Organisaation osuuskuntamuotoisuus ei ole taannut toiminnan eettisyyttä. Muun muassa ranskalainen osuuspankki Crédit Agricole on jäänyt kiinni valuuttaspekulaatiosta ja vipurahastojen hallinnoinnista.