Kilpailutalouden oloissa karsitaan niiltä, joilla ei ole voimaa puolustaa etujaan, niin kuin Suomessakin 1990-luvun laman jälkeen tapahtui. Hallitus toisensa jälkeen päätyi merkittävän sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän rakenteellisen uudistamisen (SOTE) ohella muun muassa verojen korotuksiin, menoleikkauksiin tai indeksikorotusten jäädyttämisiin. Leikkaukset haluttiin kohdentaa kaikkiin väestöryhmiin. Seuraukset kohdentuvat kuitenkin kipeimmin vähävaraisiin väestöryhmiin. Samansuuntaisesti on vaikuttanut myös verotuksen painopisteen siirtäminen välillisiin kulutusveroihin.
Viimeistään 2020 -luvun taitteessa käynnistynyt pandemiakriisi on osoittanut sosiaalipolitiikkamme pragmaattisuuden ja ideologisuuden. Valtion velkaa kasvattamalla on vastattu kriisin välittömiin vaikutuksiin, ja politiikan suuri linja näyttää olevan kateissa. Ei ole vaikeaa ennakoida, että kriisin lauettua kipeät perus- ja vähimmäisturvan ongelmat nousevat uudella painolla poliittiseen keskusteluun.
Ansiosidonnaisten järjestelmiemme tilanne on monisyinen. Ne kohdentuvat ennen muuta keskiluokkaan, jonka toimeentulo on kilpailutaloudessakin hyvä, ja jolla on mahdollisuus myös omaehtoiseen riskien hallintaan esimerkiksi säästöjen ja yksityisvakuutusten sekä palvelujen kautta.
Korporatistisessa järjestelmässämme ansiosidonnaisiin etuuksiin kajoaminen on ollut tähän asti mahdotonta. Työttömien päivähoitoetuuksiin sekä työeläkejärjestelmään on kohdennettu painetta, mutta ei ansiosidonnaisen työttömyysturvan kestoon ja tasoon, eikä esimerkiksi eläke-etuuksien etuusperustaisuuteen tai eläkekattoon.
Tulonsiirtopolitiikassa kriisit ovat merkinneet perustulokeskustelun henkiin heräämistä ja uusien mallien ideointia osaksi vastauksena kasvaviin haasteisiin. Käytännön toimiin ei perustulokeskustelu ole kuitenkaan pieniä osittaisuudistuksia lukuun ottamatta (esim. takuueläke) johtanut. Sipilän hallitus kylläkin käynnisti perustulokokeilun ja se toteutettiin varsin vaatimattomin tuloksin. Tämän keskusteluteeman voidaan ennakoida tekevän uutta nousua tulevina vuosina.
Markkinakilpailu ei yksin poista työttömyyden ja toimeentuloniukkuuden ongelmia, sillä osa työvoimasta on tippunut pysyvästi työttömyyteen ja viimesijaisen toimeentuloturvan piiriin.
Sosiaali- ja terveysmenoja on yritetty viime vuosina karsia, mutta säästökohteita on vaikea löytää. Esimerkiksi terveyssektorilla nähdään kuitenkin mahdollisuuksia säästämiseen organisaatiota uudistamalla ja toimintaa tehostamalla. Palvelujen tuottavuuskeskustelu onkin ollut ponnekasta 1990-luvulta lähtien. Palvelusektorin rationalisointi tuskin kuitenkaan voi johtaa enää työvoimahallinnon ja sosiaalisektorin rajuun karsimiseen, sillä niiden toimintaa on rationalisoitu voimakkaasti edellisen laman jälkeen. Ehkä alojen naisvaltaisuus ja matalapalkkaisuus suojaa niitä. Esimerkiksi professoreista koostunut asiantuntijaryhmä kritisoi Sipilän hallituskaudella säästöjen kohdistamista erityisesti naisvaltaisille aloille (ks. Jokinen 2017).
Työvoimahallinnossa toteutettu tuottavuusohjelma on johtanut henkilöstön supistuksiin. Samaan aikaan pahenevan rakennetyöttömyyden hoitaminen ja osatyökyisten työllistäminen edellyttäisivät aktiivisen työvoimapolitiikan räätälöityjen palvelujen parantamista ja tehostamista ja siten käytännössä asiantuntevan henkilöstön lisäämistä ja työvoimapalvelujen monipuolistamista ja tehostamista.
Edellä sanottu painottuu nykyiseen haasteelliseen taloustilanteeseen. Perusteltua olisi myös kysyä, liittyykö tämä syvemmin talousmuodon sisäiseen logiikkaan ja siihen liittyvään kriisialttiuteen ja toistuvuuteen (vrt. Köppä 2006). Tapani Köppä on eräs niistä harvoista tutkijoista, jotka jo ennen talouskriisiä ennakoivat romahdusta (ks. myös Todev ym. 2013).
Hyvinvointipolitiikkaa harjoitetaan Suomessa julkisen vallan eli valtion ja kuntien talouden ehdoilla. Poliittiset, eettiset ja sosiaaliset näkökohdat rajaavat talouden alaa hyvinvointipolitiikassa. Hyvinvointipolitiikan taloudellisiin ehtoihin kuuluvat muun muassa kysymykset, missä määrin siihen sijoitetaan varoja, miten ne ohjataan kohteisiinsa ja millaiset ovat niiden vaikutukset julkisiin ja yksityisiin talouksiin. Hyvinvointipolitiikan toteuttamisehtoihin kuuluvat myös käsitykset oikeudenmukaisuudesta, tasa-arvosta ja hyvästä elämästä sekä järjestelmien tehokkuudesta.
Vuoden 2020 aikana puhjennut koronapandemia ja sen hoitamisella perusteltu valtion mittava lisävelan otto vaikeuttaa uudistamistoimien luonteen arviointia. Pandemiakauden näkökulmasta katsottuna valtion rooli on pikemminkin vahvistumassa kuin supistumassa.
Vuonna 2014 tehdyn päätöksen mukaan hyvinvointipolitiikan ytimestä, sosiaali- ja terveyspalveluista, vastaavat järjestäjinä viisi (5) Erva-aluetta, jotka perustuvat viiden yliopistollisen sairaalan alueisiin. SOTE-mallit ovat kuitenkin vaihdelleet hallituksesta toiseen, ja nykyisessä mallissa (2020) onkin parisen kymmentä SOTE-aluetta.
Talouselämästä peräisin olevat opit ovat ohjanneet myös hyvinvointipolitiikassa palvelujen, kuten koulutuksen, sosiaali- ja terveyspalvelujen sekä vanhusten huollon palveluiden järjestämistä ja tuottamista. Tämä on johtanut palvelujen saatavuuden ja laadun paikalliseen vaihteluun, ja erityisesti heikossa taloudellisessa asemassa olevien henkilöiden vaikeuksiin saada tarvitsemiaan palveluja, esimerkiksi terveydenhuollossa.
Palvelujen saatavuuden ongelmat ja niiden järjestämisen haasteet ovat avanneet yhteisötalouden toimijoille uusia toimintamahdollisuuksia. Keskeinen yritysmaailmasta omaksuttu, uusliberalistinen ideologia on New Public Management, jossa julkisen sektorin toimintaa muutetaan markkinoiden kaltaiseksi. Ideologian mukaan markkinat toimivat järjestelmänä, joka tehokkaimmin ja tarkoituksenmukaisimmin jakaa yhteiskunnan voimavarat kohteisiinsa.
Ajattelu- ja toimintapa on omaksuttu mm. hyvinvointipalvelujen rahoituksessa, toiminnan organisoimisessa ja tuotettujen palvelujen jakamisessa ja hankkimisessa (ks. Laurinkari 2010). Se on johtanut sekä toiminnan tehostamiseen että markkinahäiriöiden lisääntymiseen, mm. kasvavaan köyhyyteen leipäjonoineen ja syrjäytymiseen aina poliittiseen radikalisoitumiseen asti.
Yhteisötalous voisi olla yksi vastaus markkinoiden epäonnistumiseen. Markkinaehtoinen palvelutoiminta ei tyydytä riittävästi hyvinvoinnin kannalta keskeisiä tarpeita, ja se lisää kansalaisten välistä eriarvoisuutta (Poutanen 2007). Yhteisötalous perustuu uusliberalismista poikkeavaan yhteisölliseen ajattelutapaan. Se ei nojaudu homo economicus -ihmiskuvaan (Laurinkari 2007). Yhteistaloudellisten organisointimuotojen käyttöönotto esimerkiksi terveydenhuollossa eräissä maissa viestii myös alan kasvumahdollisuuksista. Suomessa esimerkiksi Osuuspankki on johtavana finanssitalona lähtenyt mukaan terveydenhuollon kehittämiseen – joskin viime aikoina hiukan empien – ja avannut terveyskeskuksia useilla paikkakunnilla viime vuosien aikana.
Yhteisötalouden keskeisenä organisaatiomuotona osuustoiminnallinen yritys, osuuskunta, on sekä liiketaloudellinen että jäsentensä hyvinvointia tavoitteleva yhteisö. Tästä kaksoisluonteesta puhuttaessa korostetaan taloudellisten arvojen ohella yhteisöllisiä ja sosiaalisia arvoja. Osuustoiminnalla on tavoitteita, joita puhtaasti liiketaloudellisella yritystoiminnalla ei ole.
Osuustoimintaa kehittelemällä on historiallisesti vastattu paitsi väestön hyvinvoinnin vajeisiin, myös markkinatalouden vääristymiin, kuten taloudelliseen riistoon ja kurjistumiseen. Edellä mainitusta on hyvänä esimerkkinä saksalainen raiffeisenilaisuus, maaseudun osuustoimintaperinne, joka syntyi väestön omatoimisuuden seurauksena ja osoituksena vastustamaan suurkapitalismin riistoa maatalouden alueella. Osuustoiminnan keskeinen tavoite on sille ja sosiaalipolitiikalle yhteinen; turvallisuus, jatkuvuus ja varmuus (ks. Mähönen & Villa 2006).
Suomessa pohditaan, missä määrin järjestöt ja yhdistykset voisivat toimia markkinaehtoisesti ja missä määrin ne voisivat hoitaa sosiaalipolitiikan tehtäviä joko yksin, keskenään, tai yhdessä julkisen sektorin, valtion ja kuntien kanssa? Niiden markkinaehtoistuminen on tapahtunut Suomessa valtion ja kuntien ohjauksessa. Se on tarkoittanut kilpailun tuomista sosiaalipalvelujen kenttään tilaajatuottajamallin kautta ja toisaalta kuluttajanäkökulman korostamista esimerkiksi palvelusetelijärjestelmän kautta. Kyseessä ovat näennäismarkkinat, sillä julkinen valta määrittelee keskeiset markkinaelementit, esimerkiksi tuotannon suunnat, laadun ja määrän.
Yhteisötalouden toimijat toteuttavat osaltaan joko suorasti tai epäsuorasti hyvinvointipolitiikkaa (Laurinkari 2007), jota voidaan talouden näkökulmasta toteuttaa painottaen joko markkinoiden, valtion ja kuntien, kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden (esimerkiksi yhdistykset, osuuskunnat ja järjestöt) tai kotitalouksien roolia. Se, minkä varaan hyvinvointipolitiikkaa lopulta rakennetaan, määräytyy ideologis-poliittisesti.
Pohjoismaiselle hyvinvointipolitiikalle on ollut aiemmin ominaista julkisen vallan vahva asema toiminnan rahoittajana ja koordinaattorina. Sitä on perusteltu sosiaalisten ongelmien ja riskien yhteisvastuullisella hoitamisella, julkisten panostusten yleishyödyllisyydellä (spill over), tulonjaon tasauksen tarpeellisuudella, palvelujen tarjonnan vakaudella sekä alueellisen tasaamisen hyödyllisyydellä. Näiden tavoitteiden toteuttamisen on arveltu olevan turvatumpaa julkisen vallan kuin markkinoiden tai vaikkapa vapaan kansalaistoiminnan, yhdistysten ja järjestöjen ohjauksessa (ks. Lehto ym. 2001).
Olisiko löydettävissä sellaisia sosiaalisia innovaatioita, jotka lisäisivät ihmisten sosiaalisia mahdollisuuksia ja omavastuuta hyvinvoinnista? Yhteisötalouden kannattajien mukaan järjestöjen ja yritysmaailman väliin muodostunut sektori tuottaa juuri tämän kaltaisia asioita edistäviä palveluja (services of general interest) tai palveluja ja tuotteita, joiden tuotolla voidaan rahoittaa yleistä hyötyä tavoittelevia organisaatioita.
Yhteisötalouden toimijat yhdistävät kolmannen ja julkisen sektorin arvomaailman ja liiketoiminnan hyviä käytäntöjä. Yhteisötalouden organisaatiot pyrkivät osaltaan vastaamaan osattomuuden, syrjäytymisen ja taantuvien alueiden tuomiin haasteisiin sekä tukemaan toimijoiden innovatiivisuutta ja vastuunottoa omasta hyvinvoinnistaan.
Miten voitaisiin kasvattaa aidosti omatoimisuutta sosiaalipolitiikassa? Usein taantumat, lamat ja muut yhteiskunnan kriisitilanteet ovat luoneet paineita kansalaislähtöisyyden ja omatoimisuuden nousuun, eivätkä vain valtion ja markkinoiden hyvinvointipoliittisten tehtävien epäonnistumisen seurauksena (Laurinkari 2010). Lamojen haasteet ovat ruokkineet yhteisötalouden laajenemista, vaikka kaikkia mahdollisuuksia on tuskin osattu tai haluttu hyödyntää. Nykyinen taloudellinen tilanne siten vain korostaa yhteisötalouden mahdollisuuksia ja merkitystä.
Suomessa kansalaislähtöisen sosiaalipolitiikan vahvistuminen on tarkoittanut toistaiseksi vain järjestöjen sosiaalipoliittisen roolin vahvistumista. Oletettavasti valtion roolin edelleen heiketessä myös muiden yhteisötalouden toimijoiden kuten osuuskuntien, säätiöiden, keskinäisten yhtiöiden, järjestöjen ja yhdistysten hyvinvointipoliittinen rooli kasvaa, sillä kansainvälisten vertailujenkin valossa olemme tällä sektorilla vielä heikkoja (Pättiniemi 2007).
Kysymys yhteisötalouden merkityksestä kansalaislähtöisyyden lisääjänä on muotoutuva asia. Keskustelulle on ominaista, että meillä yhteisötalous ja sen yhteiskuntapoliittinen merkitys rajataan – huolimatta alan kannalta myönteisistä muutoksista – edelleen niin tutkimuksessa ja opetuksessa kuin käytännön politiikassakin varsin yksipuolisesti ja kapea-alaisesti verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan.
Rajaukseen vaikuttaa myös jossain määrin se, miten yhteisötalous rajataan eroon sosiaalitaloudesta (sosiaalitaloustieteestä). Sekä yhteisötalouden että sosiaalitalouden piirissä halutaan lisätä talouden ja sosiaalisen keskinäisten suhteiden tarkastelua osana yhteiskunta-analyysia. Jälkimmäisessä suuntauksessa se mielletään ennen muuta olemassa olevan hyvinvointivaltion taloudellisten kytkösten tutkimukseksi, yhteisötaloudessa uudenlaisen kansalaislähtöisen talous- ja sosiaalipolitiikkakäsitysten ja niiden sovellutusten kehittelemiseksi ja käyttöön ottamiseksi.
Yhteisötalouden sosiaalipoliittiseen merkitykseen ja sen asemaan kansalaislähtöisyyden tukijana vaikuttaa erityisesti se, miten yhteiskunnassa laajemmin ja yhteisötalouden omassa piirissä halutaan edistää yhteisötalouden toimijoiden painoarvoa sosiaaliturvan ja muiden hyvinvointipalvelujen tuotannossa ja jakelussa.
Sosiaalipolitiikan näkökulmasta merkityksellistä on myös se, miten yhteisötalouden piirissä asemoidutaan globalisaation ja ympäristömuutosten taloudellisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin ottamalla tällaiset laajavaikutteiset toimintaympäristömuutokset aiempaa vahvemmin oman toiminnan piiriin.
Sosiaalipoliittista rooliaan vahvistamalla yhteisötaloudella on mahdollisuus vahvistaa kulttuurista omaleimaisuuttaan (demokratia, sosiaalisuus, pienimuotoisuus) sulautumatta osakeyhtiömuotoiseen kilpailutalouteen sen ehdoilla.
Yhteisötaloudellinen sosiaalipolitiikka on myös kiinnostava tutkimuksen ja opetuksen ala akateemisessa tutkija- ja ammatillisessa koulutuksessa täydentäen sen piirissä tapahtuvaa kehittämistoimintaa.
