1.2 Laaja hyvinvointivaltio
Tässä tarkastelussa keskiössä on laaja-alaisen hyvinvointivaltion ja siihen liittyvän sosiaalipolitiikkamallin muutos markkinoituvan yhteiskunnan sosiaalipolitiikaksi. Laaja hyvinvointivaltio kytketään taloudellisessa mielessä John Maynard Keynesin talousteoriaan, jossa valtion puuttumista markkinoiden toimintaan pidetään välttämättömänä, jottei suhdannevaihtelu siihen liittyvine sosiaalisine ongelmineen tuhoa taloudellisen kasvun ja väestön hyvinvoinnin edellytyksiä.
Laaja-alaisessa hyvinvointivaltiossa valtiovalta ohjaa ja säätelee taloutta – raha- ja finanssipolitiikkaa – pyrkien tulonsiirroilla ja palveluilla madaltamaan väestöryhmien hyvinvoinnin eroja ja mahdollistamaan kansalaisten tasa-arvoiset mahdollisuudet osallistua sekä työelämään että itseään koskevaan päätöksentekoon. Sosiaaliturvapolitiikalla ja työmarkkinoiden säätelyllä pyritään vakaaseen talouteen ilman jyrkkiä suhdannevaihteluita ja niihin liittyviä sosiaalisia ongelmia.
Se, miten laajasti Keynesin talousoppeja on sovellettu eurooppalaisissa yhteiskunnissa, on vaihdellut Pohjoismaissakin. Esimerkiksi Ruotsissa harjoitettiin sotien jälkeen intensiivistä suhdannepolitiikkaa muodostamalla suhdannerahastoja, joihin kerättiin nousukausina puskurirahaa. Laskukausina tätä puskurirahaa purettiin esimerkiksi kasvaneiden sosiaalimenojen rahoittamiseen ja kulutuskysynnän parantamiseen yhteiskunnassa.
Suomessa näin ei tehty, mitä on selitetty maamme pääomaköyhyydellä. Liikenevät pääomat käytettiin lähinnä teollistumista tukeviin investointeihin. Suomessa vahvan valtion sosiaalipoliittinen rooli omaksuttiin mm. Gunnar Myrdalilta, ruotsalaiselta kansantaloustieteilijältä, joka tarkasteli julkisen vallan sosiaalipolitiikkaa taloudellisen kasvun, “hyvän kierteen” käynnistäjänä.
Vahvaa taloutta täydennetään ja tuetaan laaja-alaisessa hyvinvointivaltiossa vahvalla panostuksella muun elämän tukemiseen sekä tulonsiirroilla että sosiaali- ja terveyspalveluja kehittämällä. Esimerkiksi Suomessa luotiin 1970-luvulla kattavat julkiset päivähoitopalvelut, joilla osaltaan tuettiin työn ja perhe-elämän (ja harrastusten) yhteensovittamista teollistuvassa ja kaupungistuvassa yhteiskunnassa. Sosiaalipolitiikkaa tulonsiirto- ja palvelujärjestelmineen luotiin mahdollistamaan ”hyvä elämä”, joka koostuu sekä palkkatyökansalaisuudesta että muusta elämästä.
Siitä, mikä hyvinvointivaltio perimältään on, ja millainen on sen vastakohta (ruots. välfärdstat ja ofärdstat), käydään edelleen vilkasta keskustelua sosiaalipolitiikan tutkijoiden kesken, eikä yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää sille ole vieläkään tarjolla. Mikael Nygårdin mukaan pintapuolisten käsitysten mukaan hyvinvointivaltiot ylläpitävät kollektiivisia riskienhallintajärjestelmiä sosiaalisten ongelmien kurissa pitämiseksi (Nygård 2020, 35). Hieman tätä analyyttisemmat ja yksityiskohtaisemmat kuvaukset kiinnittävät huomiota hyvinvointivaltion kriteereihin ja toisaalta siihen, millainen merkitys valtiolla on markkinoiden ja sosiaalisen elämän säätelyssä (Nygård 2020, 36).
Nykyisessä sosiaalipoliittisessa kirjallisuudessa kysymys hyvinvointivaltion luonteesta on johtanut monipuoliseen teoreettis-empiiriseen kansainväliseen keskusteluun. Referoimatta tätä keskustelua yksityiskohtaisesti voidaan nostaa esiin muutama viittaus, jotka selventävät erityisesti Pohjoismaissa vallinnutta, laajaan hyvinvointivaltioon perustunutta yhteiskuntamallia. Mikael Nygård nostaa äskettäin julkaistussa teoksessaan esiin Asa Briggsin vuonna 1960 esittämät klassiset hyvinvointivaltion kriteerit.
Briggsin mukaan hyvinvointivaltioille ylipäätään on yhteisenä kriteerinä juuri valtiovallan keskeinen rooli tuote- ja palvelumarkkinoiden säätelijänä. Säätelyn perusteluna on toisaalta vakaan ja kasvavan talouden ylläpitäminen kansalaisten hyvinvointitarpeisiin jaettavan tuotannon aikaan saamiseksi, ja toisaalta hyvinvoinnin edellytysten tasaisen jaon turvaaminen. Tällaista tehtävää on luonnehdittu myös markkinahäiriöiden hoitamiseksi. Briggsin esiin nostamia konkreettisia hyvinvointivaltion kriteerejä ovat Nygårdin (2020, 36) mukaan:
- Kansalaisille taataan hyvinvointivaltiossa julkisen vallan toimesta minimitoimeentulo, joka on riippumaton heidän työmarkkina-asemastaan ja varallisuudestaan.
- Hyvinvointivaltiot ylläpitävät rakenteissaan järjestelmiä, jotka pyrkivät ehkäisemään ja hoitamaan sosiaalisia ongelmia ja takaamaan kansalaistensa sosiaalisen turvallisuuden.
- Kansalaisille tarjotaan tietyt hyvinvoinnin palvelut, kuten terveydenhuolto ja koulutus, riippumatta heidän yhteiskuntaluokastaan ja statuksestaan.
Näiden väljien kriteereiden lisäksi perinteisesti on korostettu myös sitä, että hyvinvointivaltioissa pidetään huolta julkisen vallan toimenpitein erityisesti yhteiskunnan heikoimmista jäsenistä. Tämä puolestaan tarkoittaa yleensä yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta ja reiluutta seuraten John Rawlsin (1972) klassista ja vaikutusvaltaista oikeudenmukaisuusteoriaa, joka on ollut Pohjoismaissakin yksi hyvinvointipolitiikan kivijaloista.
Rawlsin teoriassa tarkastellaan hyvän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan tunnusmerkkinä sitä, kuinka oikeudenmukaisesti ja reilusti erilaisia etuuksia (primary goods) ja yhteiskunnallisia asemia jaetaan, ja millaiseksi kaikkein heikoimmassa asemassa olevien asema muotoutuu sekä yhteiskuntaelämän staattisina että sen muutoksen kausina.
Nykyisen hyvinvointipoliittisen keskustelun näkökulmasta Briggsin kriteerit ovat kovin yleisluonteisia ja täsmentymättömiä. Näin ollen, kun tämän ajan sosiaalipoliittisessa keskustelussa paneudutaan hyvinvointivaltion olemuksen kysymyksiin, nousevat keskeisiksi teoreetikoiksi Gösta Esping-Andersen ja hänen seuraajistaan erityisesti Anton Hemerijck.
Edellinen tunnetaan eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden (regiimien) tyypittelystään 1990-luvun alussa. Siinä hän erotti toisistaan pohjoismaisen, keskieurooppalaisen ja anglosaksisen hyvinvointiregiimin. Regiimien erottelun perusteena oli se, miten voimaperäisesti yhteiskunta niissä säätelee työmarkkinoita ja toimeentuloa, ja mikä rooli nimenomaan julkisella, verorahoitteisella sosiaalipolitiikalla on suhteessa markkinoihin hyvinvoinnin edellytysten ja tasa-arvon tuottajana.
Anton Hemerijck on 2000-luvun tuotannossaan täsmentänyt monipuolisin empiirisin tarkasteluin Esping-Andersenin regiimimallia (ks. esim. Hemerijck 2015). Hän on lisännyt Esping-Andersenin malliin neljännen, Välimeren maiden regiimin ja kuvannut Esping-Andersenia yksityiskohtaisemmin eri regiimeille tyypillisiä piirteitä sosiaalipolitiikan keskeisillä ulottuvuuksilla.
Keskeisiksi ulottuvuuksiksi hän lukee sosiaaliset oikeudet yhteiskunnan tavoitteissa (sekä aineellisissa että aineettomissa), työn (erityisesti palkkatyön) muodoissa ja arvostuksessa, hyvinvointipolitiikan vastuiden ja velvollisuuksien jaossa, tasa-arvopolitiikassa, tulonsiirto- ja palvelujärjestelmien rakenteissa ja myöntämisperusteissa sekä näiden kaikkien linkittymisessä talouden, tuotannon ja palkkatyön järjestelmiin. Parhaimmillaan regiimikeskustelu on kokonaisvaltaista yhteiskunta-analyysia.
