Edellä mainituissa tarkasteluissa on avoimesti ilmaistu oletus, että laajat hyvinvointivaltiot rakentuvat demokraattisten osallistumisjärjestelmien varaan. Eivätkö ne siis voisi muodostua ei-demokraattisissa maissa? Ajatellen kansalaislähtöisyyden toteutumista, kansalaisten osallistaminen ja osallistumismahdollisuudet ovat olennainen kysymys, onhan kansalaislähtöisyys keskeisesti juuri osallisuutta ja mahdollisuutta osallistua politiikan suunnitteluun, päätöksentekoon ja toimeenpanoon. Tämä edellyttää, että määritellään, mitä osallistumisella ja osallisuudella tässä yhteydessä tarkoitetaan.
Sosiologi Erik Olin Wright liittää oikeudenmukaisen yhteiskunnan kriteereihin olennaisena osana osallisuuden. Sen hän sitoo tarkastelussaan osaksi poliittista oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunta ei hänen mukaansa voi olla oikeudenmukainen ilman sen jäsenten osallisuutta päätöksenteossa. Wright määrittelee osallisuuden seuraavasti (Wright 2017):
- Kansalaisten mahdollisuus laaja-alaisesti kontrolloida omaan elämäänsä vaikuttavaa yhteiskuntapolitiikkaa.
- Mahdollisuus ja vapaus tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.
- Mahdollisuus kontrolloida poliittisesti kollektiivista päätöksentekoa yhteiskunnassa.
Yhteiskunta ei voi olla oikeudenmukainen ilman demokratiaa/osallisuutta, ja silloin se ei voi olla hyvinvointivaltio.
Erik Olin Wrightin (2017) näkemystä soveltaen voidaankin kansalaislähtöisen yhteisötalouden mahdollisuuksia hahmoteltaessa kysyä, miten nämä kriteerit toteutuvat tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa? Keskeinen päätöksentekohan hyvinvointipolitiikan markkinoitumisen myötä on siirtynyt markkinoille (yrityksiin) poliittisen demokratian piirissä olevalta julkiselta sektorilta, valtiolta ja kunnilta.
Yksityiset markkinaorganisaatiot eivät ole, toisin kuin yhteisötalouden yksiköt (osuuskunnat, keskinäiset yhtiöt, sosiaaliset yritykset ja säätiöt ja järjestöt), varsinaisesti demokraattisia osallistumisjärjestelmiltään ja käytännöiltään. Tietysti vahvaa yritysdemokratiaa toteuttavat yritykset voivat olla poikkeuksia säännöstä, mutta onko sellaisia hyvinvointipalvelujen alueella?
Pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, mielletään hyvinvointivaltiotarkasteluissa edelleen laaja-alaisen valtiovetoisen sosiaalipolitiikan maiksi muiden regiimien maihin verrattuina, huolimatta edellä mainituista muutostrendeistä. Monet tekijät kuitenkin haastavat nykyisin tämän pohjoismaisen regiimin: talouden globalisaatio, ilmastonmuutos, digitalisaatio, pandemiat, väestömuutokset megatrendien tasolla ja toisaalta julkisen talouden velkaantuminen sekä markkinoiden epäonnistuminen monissa keskeisissä hyvinvoinnin aikaan saamisen ja ylläpitämisen kysymyksissä.
Esimerkiksi sosiaalis-taloudelliset erot väestöryhmien välillä ovat Pohjoismaissa kasvaneet rajusti viime vuosina, köyhyys ja syrjäytyminen ovat yleistyneet, ja auttamistyön haasteet kasvaneet esimerkiksi nuorten ja maahanmuuttajien (varsinkin ns. paperittomien) ryhmissä (ks. esim. Jönsson 2018, 237–241). Miten pohjoismaiselle hyvinvointimallille keskeistä oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa voitaisiin siis toteuttaa nykyisessä hyvinvointivaltiossamme näistä ongelmista huolimatta?
Kun regiimimallia sovelletaan konkreettisiin yhteiskuntiin, on tärkeää muistaa, että regiimimalli on teoreettinen pelkistys ja yleistys reaalisista yhteiskunnista ja niiden sosiaalipoliittisista järjestelmistä. Tämä usein unohdetaan, kun todetaan vaikka Suomen olevan pohjoismainen hyvinvointivaltio. Onko silloin kyse tietystä regiimistä teoreettisine piirteineen vai konkreettisesta hyvinvointipoliittisesta järjestelmästä tietyssä maassa, esimerkiksi Suomessa?
Teoreettisen mallin eri kategorioihin luokiteltavat yhteiskunnat voivat olla enemmän tai vähemmän tietyn tyyppikuvauksen mukaisia reaalimaailmassa. Myös Suomen tilanne on viime vuosina tässä mielessä muuttunut, ja esimerkiksi Raija Julkunen on pohtinut kirjoituksissaan, onko Suomi enää pohjoismainen hyvinvointivaltio (ks. esim. Julkunen 2006).
Erityisenä mielenkiinnon kohteena on tässä tutkimuksessa se, miten nämä Pohjoismaissa keskeiset hyvinvointipoliittiset tavoitteet ja arvot sekä myös kansalaislähtöisyys yhteiskunnan rakennepiirteenä toteutuvat, ja miten niitä voidaan edistää kilpailutaloudessa. Miten yhteisötalouden kehittäminen on linkitettävissä sen arvoja ja ominaispiirteitä loukkaamatta tähän muutokseen?
Suomessa kilpailuvaltiosta ovat kirjoittaneet mm. sosiologit Risto Heiskala ja Pertti Alasuutari (ks. Heiskala 2006, 14–42, Alasuutari 2004, 43–64 ja Laurinkari 2018, 39–61). He ovat osaltaan täsmentäneet Jessopin yleisen kuvauksen sovellettavuutta suomalaiseen yhteiskuntaan. Tarkastelussa keskeistä yhteiskunnallista muutosta kuvaa perusteellisesti myös Mikael Nygård (ks. Nygård 2020), vaikkei hän käytä kilpailuvaltion käsitettä.
Nygårdin tarkastelu on hyödyllinen, sillä sekä Jessopin näkemys, että Heiskalan ja Alasuutarin tarkastelut kilpailuvaltioon siirtymisestä ovat peräisin jo 2000-luvun alusta (2006 ja 2004), joten viime vuosien muutokset eivät niihin vaikuttaneet. Uusia muutoksia tai murroksia ovat seurauksineen muun muassa vuonna 2008 käynnistynyt yleismaailmallinen talouskriisi sekä vuonna 2019 ilmennyt koronapandemia, jonka seurauksia on suurelta osin vielä mahdotonta arvioida, mutta joka epäilemättä vahvistaa radikaalisti sekä markkinayhteiskuntaan että valtioihin (julkiseen talouteen) kohdistuvia, laaja-alaista hyvinvointia ehdollistavia ja hankaloittavia tekijöitä.
Pandemian ennakoitiin johtavan ennen kokemattomaan talouslamaan, ja siinä osuttiin oikeaan. Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot ovat toteuttamassa tätä kirjoitettaessa syksyllä 2020 massiivisia tukitoimia pandemian seurausten lievittämiseksi. EU:n toimien ennakoidaan joidenkin taloustutkijoiden ja hallinnon asiantuntijoiden (Tuomas Malinen 2020; Mikael Nygård 2020) mielestä tukevan EU:ssa liittovaltiokehitystä.
Tällainen tarkastelu mahdollistaa siten myös erilaisten tulevaisuuden skenaarioiden tai yhteiskuntautopioiden laadinnan. Niitä voidaan käyttää yhteiskunnallisessa muutostyössä kehittämisvaihtoehtojen haarukointiin ja konkretisointiin (ks. yhteiskuntautopioista esim. Gisella Kubon-Gilke & Remi Maier-Rigaud 2020). Kubon-Gilke ja Maier-Rigoud tarkastelevat yhteiskuntautopioita käsittelevässä teoksessaan erityisesti sosiaalipolitiikan kysymyksiä. He erottavat yhteiskuntautopioiden joukosta ns. reaaliutopiat. Ne ovat sellaisia tulevaisuuden hahmotelmia, jotka ovat periaatteessa poliittisesti toteuttamiskelpoisia ja pohjautuvat nykytilanteen realistiseen arviointiin.
Reaaliutopioissa määritellään tulevan yhteiskunnallisen kehityksen ja muutoksen päämääriä, keinoja ja mahdollisia toteutumisreittejä. Ne eivät ole vielä konkreettisia kehittämissuunnitelmia mutta voivat palvella sellaisten laatimista. Tässä esityksessä Kubon-Gilken ja Rigoudin (2020) reaaliutopian käsitettä sovelletaan erityisesti suomalaisen kilpailuvaltion sosiaalipolitiikan hahmottelussa. Se on tämän tarkastelun toinen keskeinen tavoite. Toinen tavoite on kilpailuvaltion ja siihen siirtymisen kuvaus.
Jessopin ohella tämän ajanjakson keskeisiä teoreetikkoja on Mikael Nygård, joka on äskettäin (2020) julkaissut laajan katsauksen pohjoismaisen ja eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden muutoksesta tarkastellen tätä muutosta erityisesti hyvinvointipolitiikan näkökulmasta. Nygårdin tarkastelu täydentää monipuolisesti Jessopin kuvausta keynesiläisen hyvinvointivaltion kriisistä ja muutoksesta erityisesti Pohjoismaissa, ja kuvaa Jessopista poiketen tarkasti hyvinvointipolitiikan, erityisesti sosiaalipolitiikan, tilaa ja muutosta Suomessa (ks. Nygård 2020).
Tässä julkaisussa viittaan useassa asiayhteydessä myös toisen merkittävän ja tuotteliaan tutkijan Anton Hemerijckin tuotantoon. Hän on sosiaalipolitiikan tutkijana uusimmissa teoksissaan erikoistunut eurooppalaisten sosiaaliturvajärjestelmien vertailuun. Hän on hyvinvointivaltioiden tyypittelystä tunnetun Gösta Esping-Andersenin yhteistyökumppani ja tämän alun perin lanseeraaman regiimiteorian edelleen kehittelijä.
Hemerijckin jäsennyksiä soveltamalla hahmottelen tässä teoksessa suomalaisen sosiaalipolitiikan eurooppalaista kehystä muutossuuntineen. Monet sosiaalipolitiikkamme piirteet linkittyvät nykyisin laajaan eurooppalaiseen yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun, vaikka sosiaalipolitiikka ja sen kehittäminen ovat edelleen Euroopan unionissa kansallisessa määräysvallassa.
