Keynesiläisyyden valtakausi kehittyneiden maiden talouksien hallintajärjestelmiä tukevana teoriana päättyy viimeistään 1970–1980-luvuilla. Pertti Koistisen mukaan teollisen ajan fordistisen tuotantomallin kriisiytyminen alkoi jo 1960-luvulla (Koistinen 2014, 25). Fordismi viittaa tässä lähinnä matalan jalostusasteen massatuotantoon. Suomessa se tarkoittaa lähinnä puutavarateollisuutta. Kriisi johtui useasta rinnakkaisesta prosessista. Oli vaikeaa ylläpitää talouskasvua ja samanaikaisesti toteuttaa sosiaalisia uudistuksia. Pääoman voittoprosentin aleneminen johti taloudessa pudotuspeliin. Kun väestön hyvinvointi kasvoi, sen vaatimustaso kohosi ja monipuolistui, mikä vähensi bulkkituotannon merkitystä taloudessa.
Kriisi ilmeni kohoavana ja pitkäkestoisena inflaationa, hidastuvana talouskasvuna ja korkeana työttömyytenä (Nygård 2020, 91). Perinteisesti oli totuttu ajattelemaan, ettei korkeaa inflaatiota ja korkeaa työttömyysastetta esiinny samaan aikaan (stagflaatio), mutta nyt tapahtui se, minkä ei Keynesin teorian mukaan pitänyt olla mahdollista.
Jos työttömyysastetta haluttiin poliittisin toimin painaa alaspäin, se ei enää onnistunut inflaatiota edistävillä keinoilla, kuten löysällä rahapolitiikalla. Aiemmin harvinaisesta pitkäaikaistyöttömyydestä eli rakennetyöttömyydestä tuli muutoksen myötä kesto-ongelma moniin eurooppalaisiin yhteiskuntiin. 1990-luvun lamavuosina näin tapahtui myös Suomessa. Tätä muutosta edesauttoi se, että aiemmin käytössä olleesta pitkäaikaistyöttömyyden uhkaamien henkilöiden velvoitetyöllistämisestä julkiselle sektorille luovuttiin keskeisenä rakennetyöttömyyden ehkäisykeinona.
Suomessa muutoksen arvioidaan alkaneen 1980-luvun lopulla eli 10–20 vuotta muuta Eurooppaa myöhemmin. Meillä muutosta vauhditti idänkaupan romahduksen lisäksi 1990-luvun lama, jonka jälkeen siirtyminen kilpailutalouteen tai kilpailukyky-yhteiskuntaan, kuten Risto Heiskala (2006) muutosta luonnehtii, pääsi kunnolla käyntiin. Suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteenä hyvinvointivaltiota koskevissa muutoksissa on tätä ennenkin ollut, että muutokset tulevat muuta Länsi-Eurooppaa myöhemmin, ja toteutuvat hyvin nopeaan tahtiin.
Suomessa talouskasvu jatkui OECD-maiden keskiarvoa kauemmin, jolloin Heiskalan mukaan hyvinvointivaltioiden laajentuminen oli monissa muissa maissa pysähtynyt. Kriisi toteutui Suomessa selvästi muita maita myöhemmin ja rajummin. Myrdalilainen ajatus hyvien kehien käynnistämisestä ja ylläpitämisestä julkisin varoin kansalaisten kulutuskykyä paisuttamalla ajoi karille, eikä ollut enää uskottava.
Hyvinvointivaltion muutosta on kuvattu lukuisalla joukolla eri teorioita, joita on kehitelty sekä sosiaali- että taloustieteissä. Taloustutkimuksen puolella muutosta eli keynesiläisen teorian heikkoutta on selitetty niin klassisen taloustutkimuksen, monetaristien kuin uusklassisen taloustieteen piirissä. Näissä kaikissa teoriaperinteissä kyseenalaistetaan Keynesin näkemys toimivasta taloudesta ja talouskasvun ja työllisyyden edellytyksistä. Niissä kaikissa suhtaudutaan keynesiläisyyttä varauksellisemmin valtion roolin vakaan talouden ja talouskasvun moottorina.
Painotus julkistalouden tehtävissä siirtyi finanssipolitiikasta rahapolitiikkaan ja pikemminkin luotettiin markkinoiden “näkymättömään käteen”, kuin aktiiviseen julkiseen talouden ohjaukseen. Tämän muutoksen osana myös näkemys hyvinvointi- ja sosiaalipolitiikasta muuttui. Laaja-alaista tulonsiirtopolitiikkaa ja julkisia palveluja ei enää preferoitu ja pidetty vakaana, kasvavan talouden edellytyksinä, vaan pikemminkin sitä rajoittavina.
Suomessa tämä muutos linkittyi idänkaupan romahdukseen ja uuteen viennin länsisuuntaukseen sekä jäsenyyteen Euroopan unionissa, ja sitä kautta rahapolitiikan päätäntävallan siirtämiseen Euroopan keskuspankille. Kansallisen tason talouden säätely kapeni olennaisesti, kun rahan hintaa ja valuutan arvoa sekä julkisen talouden laajuutta raamitettiin eurooppalaisten kriteerien mukaan. Siirryttiin yhteisvaluuttaan ja keskuspankkivetoiseen talouteen.
Poliittisessa mielessä tämä on merkinnyt hybridiä: toisaalta monet uusliberaalit, yleiseurooppalaiset ja yleismaailmalliset tendenssit ovat ohjanneet talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, mutta etenkin 2000-luvun kriiseissä myös monetaristinen rahan määrän manipulointi Euroopan keskuspankin johdolla sekä keynesiläinen bail-out-politiikka (pääomittaminen) kriisien hallinnassa ovat leimanneet talouspolitiikkaamme. Suomessa viennin volyymin heilahteluihin on – aiempien ulkoisten devalvaatioiden käytyä mahdottomiksi – pyritty vaikuttamaan sisäisillä devalvaatioilla, tosin menestys niiden toteuttamisessa on ollut heikko. Viimeksi tätä politiikkaa toteutettiin Juha Sipilän hallituksen toimesta ns. Kiky-sopimuksilla.
Mikään mainituista talousteorian virtauksista ei ole suosinut julkisen sosiaalipolitiikan laajentamista, sillä julkista sektoria on joko haluttu kaventaa tai sen resursseja on ohjattu muihin tarkoituksiin. Työttömyys ja köyhyyden hoitaminen ovat menettäneet merkitystään yhteiskuntapolitiikan keskeisinä tavoitteina. Ne ovat korvautuneet työ- ja toimintakykyä ja ylipäätään työvoiman tarjontaa tukevilla, aiempaan hyvinvointivaltion laajentamisvaiheeseen verrattuna kapea-alaisilla toimilla (työvoimapolitiikan muutoksen osalta ks. esim. Koistinen 2014).
Kuvaava esimerkki kriisikauden ja hyvinvointivaltion reformien kauden politiikasta on ollut tapa, jolla Suomessakin on hoidettu yhtä keskeistä sosiaalista ongelmaamme, pitkäaikaistyöttömyyttä. Valtiovetoisesta velvoitetyöllistämisestä, jolla pyrittiin vaikuttamaan työvoiman kysyntään, on siirrytty markkinaehtoisiin ja työvoiman tarjontaa korostaviin toimiin (ks. Koistinen 2014).
Taloudellisen kasvun pysähtymistä ja massatyöttömyyttä kuvataan nykyisin usein talouspolitiikassa ja vallitsevissa talousteorioissa ns. työttömyyden standardiselityksellä, ja keinoja uudelleen työllistymiseen ja makrotasolla talouden kasvu-uralle takaisin pääsemiseksi haetaan sen mukaisesti. Standardiselitys kuvaa hyvin myös yhtä keskeistä tulkintaa yhteiskunnallisten reformien tarpeesta ja toteutuksesta kilpailuyhteiskuntaan siirtymisen jälkeen (Andersen & Halvorsen 2004, 7–12).
Pitkäaikaistyöttömyyden vakioselityksen mukaan pitkäaikaisen työttömyyden ja työmarkkinoiden toimivuuden keskeiset ongelmat ovat työväestön järjestäytymisestä ja tehokkaasta edunvalvonnasta johtuva työmarkkinoiden liiallinen säätely sekä liian runsas työttömyysturva. Näistä syntyy kannustinloukkuja sekä liiallista jäykkyyttä työmarkkinoilla, joka ilmenee massatyöttömyytenä.
Keskitetyillä työmarkkinasopimuksilla keskipalkat nostetaan sellaiselle tasolle, että vain kaikkein kilpailukykyisimmät yritykset pystyvät niitä maksamaan. Kun palkat eivät jousta yritysten kannattavuuden mukana liiallisen työmarkkinasäätelyn vuoksi, jousto tapahtuu työttömyyden kautta.
Runsas ja pitkäkestoinen työttömyysturva toimii lisämausteena ja tekee matalapalkkatyön vastaanottamisen kannattamattomaksi. Lääke löytyy liberalistisesta työmarkkinasäätelyn purkamisesta, sosiaaliturvan leikkauksista ja saamisehtojen kiristämisestä. Vaaditaan rakenneuudistuksia; työmarkkinajoustoa ja sosiaaliturvan reformeja, joilla työn hintaa painetaan alas, ja työehdoista sopimista siirretään paikalliselle yritys- ja toimialatasolle koko työmarkkinakenttää koskevista tulopoliittisista ratkaisuista.
Työttömyyden standardiselitystä on sovellettu ja tulkittu myös globalisaatiostrategiana. Sen mukainen politiikka on ollut ominaista monissa Euroopan maissa toteutetuille työmarkkinareformeille 2000-luvulla. Hyvänä esimerkkinä ovat esimerkiksi Saksassa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä toteutetut ns. Hartz -uudistukset.
Näillä uudistuksilla on selitetty Saksan työttömyysasteen pysymistä eurooppalaisittain matalana 2008 käynnistyneestä globaalista talouslamasta huolimatta. Pitkäaikaistyöttömyyden ongelmaa niillä ei kuitenkaan ole voitettu, ja uutena ongelmana on ilmennyt kasvavaa työtätekevien köyhyyttä, kun uudistuksessa luodut uudet matalapalkkaiset palvelusektorin työpaikat eivät ole tarjonneet niihin työllistyneille pitkäaikaistyöttömille riittävää toimeentuloa.
Kritiikittä ei työttömyyden standardiselitystä ole työvoimapoliittisen tutkimuksen piirissä hyväksytty. Työttömyyden määrä on monissa maissa vaihdellut, vaikkei työmarkkinoiden institutionaalisessa rakenteessa ole samaan aikaan tapahtunut suuria muutoksia. Toisaalta työttömyysturvaltaan erilaisissa maissa on vallinnut erilainen talouskasvu ja erilainen työttömyyden määrä. Esimerkiksi Tanskan mallissa on lähdetty siitä, että työttömyysongelman hoitaminen vaatii työmarkkinajoustojen lisäämistä ja aktiivista työmarkkinapolitiikkaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita työttömien kurjistamista työttömyysturvaa massiivisesti leikkaamalla, mikäli työttömät hakevat aktiivisesti töitä tai parantavat kouluttautumalla työmarkkinavalmiuksiaan.
Yhteisötalouden piirissä on haettu ratkaisuja pitkäaikaistyöttömyyden hoitamiseksi. Näitä ratkaisuja ovat olleet esimerkiksi uudentyyppisen osuustoiminnan kehittely ja laajentaminen sekä työosuuskuntiin että yhteiskunnallisten palvelujen tuottamiseen. Samoin on kehitetty sosiaalista yritystoimintaa, jossa kansalaislähtöisesti pyritään luomaan kysyntää työlle ja jossa usein työllistämisen perusteet rajataan siten, että kysyntä kohdistuu nimenomaan pitkäaikaistyöttömiin tai muuten heikossa työmarkkina-asemassa oleviin työnhakijoihin.
