3.1 Mitä on kansalaislähtöisyys?
Kansalaislähtöisyyttä voi tarkastella kansalaisuuden suppeassa tai laajassa merkityksessä. Suppeassa mielessä kansalaisuus on tietyn valtion jäsenyyttä, johon perustuvat esimerkiksi lakisääteisen sosiaali- ja terveysturvan etuudet ja velvollisuudet hyvinvointivaltioissa. Laajassa merkityksessä kansalaisuuden voi ymmärtää arkipäivän demokratisoitumisena ja osallisuutena yhteiskuntapoliittiseen suunnitteluun, päätöksentekoon ja implementointiin.
Yksittäisen kansalaisen näkökulmasta kansalaislähtöisyys merkitsee oikeudenmukaista ja reilua yhteiskuntaa. Tätä kuvattiin edeltävillä sivuilla Erik Olin Wrightin näkemyksen kautta. Oikeudenmukaisuus ja reiluus linkittyvät toisaalta yksilöiden ja ryhmien tilanteisiin ja toimintamahdollisuuksiin yhteiskunnassa, toisaalta yhteiskunnan rakennepiirteisiin. Laajassa hyvinvointivaltiossa pyritään vaikuttamaan molempiin. Valtiovetoisessa hyvinvointivaltiossa väylänä on ollut suuressa määrin politiikka; poliittinen osallistuminen ja vaikuttaminen. Toimintamahdollisuuksien sijasta korostetaan yhteiskunnan rakenteiden merkitystä.
Kansalaislähtöisyys merkitsee myös toimijatason ja rakenteiden kasvavaa dialogisuutta. Toimivissa hyvinvointivaltioissa kansalaisuus kytketään yhteiskunnan makrotason keskeisiin prosesseihin lujemmin kuin säätelemättömissä markkinaorganisaatioissa. Parhaimmillaan tällaisessa kansalaislähtöisessä ja kansalaisten omaehtoisia pyrkimyksiä kunnioittavassa hyvinvointivaltiossa tuetaan yksilöiden henkilökohtaista autonomiaa, ihmisarvoista elämää, mutta myös poliittista kansalaisuutta ja osallisuutta sekä vapautta passiivisuudesta, syrjäytyneisyydestä, kielteisestä yksinäisyydestä ja riippuvuuksista.
Kansalaislähtöisyys ei ole kuitenkaan automaattisesti tae paremmasta ja tehokkaammasta yhteiskuntapolitiikasta ja kokonaishyvinvoinnista, kuten Georg Henrik von Wright on todennut jo 1960-luvun kirjoituksissaan. Kansalaislähtöisyyden syvämerkitys on se, että kun yhteiskunta on osallistava, myös vastuut jakautuvat reilusti, kun ihmiset ovat itse vastuussa tilanteestaan tai ainakin yhteys yksilötason valintojen ja olosuhteiden välillä on selvemmin nähtävissä kuin perinteisessä asiantuntijavaltaan perustuvassa hyvinvointivaltiossa.
Hyvinvointivaltion kriisiytyminen ja siirtyminen kilpailuvaltioon merkitsee perustavaa laatua olevaa muutosta myös kansalaisyhteiskunnassa. Muutos ilmenee niin kansalaisuuden kuin kansalaisyhteiskunnan irtautumisena nationalistisista kytkennöistään sekä kansallisten yhtenäiskulttuurien rapautumisena; toisaalta kansainvälisen vaihdon kasvuna, toisaalta tribalismina eli heimoutumisena (etniset vähemmistöt, elämäntyylit), jossa kansallisvaltioiden elämänpiirit eriytyvät alakulttuurien suuntaan (Jessop 2002).
Myös poliittisessa merkityksessä kansalaisen rooli ja asema irtautuvat ja ovat irtautumassa aiemmista luokkaan ja muihin tuotannollisiin asemiin perustuvista kytkennöistä. Tämä ilmenee esimerkiksi muutospaineina, jotka kohdistuvat työväestön joukkovoiman käyttöön ja järjestäytymiseen. Kollektiivisen osallistumisen muodot ja vaikuttaminen ovat vaihtuneet entistä enemmän yksilöllisemmiksi, autonomisemmiksi ja monikeskeisemmiksi. Esimerkiksi keskitetyn tulopolitiikan kaudelle ominaiset työmarkkinasopimukset ovat korvautuneet paikallisemmilla, toimiala- ja yrityskohtaisilla ratkaisuilla, ja tämän suuntaisia vaatimuksia esitetään erityisesti yritysmaailmasta entistä painokkaammin.
Edellä mainituissa muutosprosesseissa myös kansalaisuuden ja kansalaislähtöisyyden sisältöä määritellään uudelleen. Muutos onkin yhteisötalouden kannattajille sekä uhka että mahdollisuus. Siirtyminen kilpailuvaltioon ja sen preferoiman talousjärjestyksen polulle voi siis hieman paradoksaalisesti luoda edellytyksiä yhteisötalouden laajentamiseen.
Kollektiivinen toiminta sinänsä ei välttämättä ole kadottanut kaikupohjaansa jälkikeynesiläisessä yhteiskunnassamme. Kansalaisuuskaan ei ole enää entisessä merkityksessään olennaista nyky-yhteiskunnan tuotantorakenteissa; tästä on esimerkkinä työperäisen maahanmuuton tukeminen. Työn perässä liikutaan kansainvälistyneillä työmarkkinoilla kansalaisuuden muuttumatta.
Euroopan unionin piirissä ja uudemmassa sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa hyvinvointi nähdään aiempaa vahvemmin kansalaislähtöisen toiminnan ja yhteiskunnan rakenteiden sekä rakennepolitiikan vuoropuheluna. Tällaista toiminnan ja rakenteiden dialogisuutta on hahmotettu sosiaalipoliittisen tutkimuksen piirissä erityisesti sosiaalisen laadun teoriassa, jossa sosiaalipolitiikan teoriaa on pyritty kehittämään nimenomaan käytäntöön soveltuvaksi ja yhteiskuntaa osallistavaan suuntaan kehittäväksi.
Sosiaalisen laadun nelikenttä (ks. esim. Abbott ym. 2016, 15), joka kuvaa toimijatason ja rakenneilmiöiden yhteen kietoutumista hyvinvoinnissa, muodostuu sekä rakenteellisista että toiminnallisista tekijöistä. Sosiaalista laatua voidaan tarkastella sekä yhteiskunnan että sen yhteisöjen, esimerkiksi osuuskuntien ja järjestöjen, näkökulmasta. Tällöin pohditaan esimerkiksi sitä, miten yhteiskunnan rakenteelliset edellytykset vastaavat yksilöiden ja ryhmien toiminnan tarpeisiin ja mahdollistavat niiden toteutumisen.
Sosiaalisen laadun nelikenttä
R = rakenteellisesta ulottuvuudesta (rakenteellisesti ehdollinen)
Y = yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta (makrotasoisesti määräytyvä)
T = toiminnallisesta ulottuvuudesta (määräytyy toimijoista)
I = yksilöllisestä ulottuvuudesta (yksilöperustaisesti määräytyvä)
Hyvinvointia tarkastellaan suhdekäsitteenä ja arvioidaan myös sen kestävyyttä. Kestävyys voi olla taloudellista, sosiaalista ja vaikkapa ympäristön laatuun liittyvää. Yhteiskunnan elämän laatu (sosiaalinen laatu), hyvinvointi, muodostuu sosiaalisesta turvallisuudesta, yhteisöllisyydestä (sosiaalinen pääoma), osallisuudesta ja sosiaalisesta integraatiosta, joista osallisuus on yksilötason termi ja integraatio rakennepiirre yhteiskunnassa.
