4.1 Yhteisötalous markkinoiden ja valtion epäonnistumisen paikkaajana
Yhteisötalouden sosiaalipoliittisia tehtäviä on perusteltu usein julkisen sektorin (valtion) ja markkinoiden epäonnistumisella näiden tehtävien hoitamisessa. Tällöin mittapuuna on yleensä laaja Pohjoismaiden kaltainen hyvinvointivaltio, joka tarjoaa kattavat tulonsiirrot erilaisten sosiaalisten riskien varalle sekä monipuolisesti julkisia palveluja terveydenhuollon ja koulutuksen palvelujen lisäksi (ks. esim. Geest 2009, 136–137).
4.1.1 Miten valtio epäonnistuu?
Valtion “epäonnistuminen” voi tarkoittaa keynesiläisyyden epäonnistumisen lisäksi myös valtion ideologis-poliittista vetäytymistä hyvinvointivaltiollisista tehtävistä (austerity-politiikka): hyvinvointipalvelujen alasajoa, tulonsiirtojen vähenemistä, eriarvoisuuden kasvua ja yleistä kurjistumista.
Kuten aiemmin on todettu, valtion rooli ja tehtävien laajuus on kiistanalainen asia. Mitään ehdotonta, poliittisesta ideologiasta riippumatonta tai tieteellisesti rajattua laajuutta ei valtiointerventiolla ole. Eri poliittisia suuntia yhdistävänä ajatuksena voidaan kuitenkin pitää sitä, että perusterveydenhuolto ja peruskoulutus kuuluvat julkisen vallan takaamiin palveluihin myös silloin, kun valtion laajuutta kritisoidaan. Erimielisyydet alkavat viimeistään, kun siirrytään pohtimaan korkeakoulutuksen ja erikoissairaanhoidon järjestämistä.
Valtion epäonnistuminen voi myös tarkoittaa tehottomuutta. Etenkin uusliberalistien vakiosyytös valtiovetoista toimintaa kohtaan on, että se on tehoton verrattuna markkinoihin esimerkiksi julkisten palvelujen järjestäjänä. Usein onkin vaikea julkisessa keskustelussa erottaa, onko hyvinvointivaltiokritiikissä kyse ideologisesta valtiokritiikistä ja valtion roolin periaatteellisesta supistamisesta vai tehottomuusargumentista.
Esimerkiksi Suomessa viime vuosina hyvinvointivaltiokritiikki näyttäisi olevan ennen muuta tehottomuuskritiikkiä eikä periaatteellista halua “ajaa valtio alas”. Meillä julkisen vallan panostukset sosiaalipolitikkaan ovat olleet bruttokansantuoteosuudella mitaten vakaita, vaikka markkinoiden elementtejä on ajettu sisään järjestelmien ohjaukseen.
Miten valtio epäonnistuu? Asiaa voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta. Sosiaalipolitiikan osalta epäonnistuminen tarkoittaa liian niukkoja tai tehottomia sosiaalisia tulonsiirtoja ja palveluja, sekä harjoitetun politiikan epäonnistumista esimerkiksi oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvotavoitteiden toteuttamisessa.
Epäonnistumista voidaan arvioida ensinnäkin talouden näkökulmasta. Sosiaalipolitiikka on ollut aina kytköksissä talouteen ja sitä on arvioitu sen näkökulmasta joko talouden voimavarana tai talouden rasituksena (ks. esim. Nygård 2020). Nygårdin mukaan nykyisin eurooppalaisissa yhteiskunnissa sosiaalipolitikka näyttäytyy taloudelle alisteisena ja usein myös sitä kohtuuttomasti rasittavana yhteiskunnallisena investointina. Kritiikin mukaan kohtuuttomuus ilmenee esimerkiksi kasvavana veroasteena ja virkavaltaisena asiakaspalveluna.
Sosiaalipolitiikkaa onkin alettu jälki-keynesiläisessä maailmassa tarkastelemaan ja kehittämään investointina ja taloudelle alisteisena yhteiskunnan toimintalohkona. Investointien sosiaalipolitiikka on esimerkiksi sosiaaliturvan reformien yhteinen nimittäjä Euroopassa. Epäonnistuminen siinä vaikeuttaa talouskasvun aikaansaamista ja johtaa väestöryhmien eriarvoiseen asemaan (ks. Geest 2009, 136).
Valtion epäonnistuminen johtuu tai ainakin valtiokriittiset ajattelevat sen johtuvan osaltaan myös siitä, että valtionhallinto ja -ohjaus on poliittista, suomalaisessa yhteiskunnassa puoluepoliittista.
Geestin mukaan erityisesti puoluevalta johtaa vaalikausiin sidoksissa olevien poliittisten painotusten kasvavaan merkitykseen valtio-ohjauksessa, soutamiseen ja huopaamiseen päätöksenteossa, sekä lyhytjännitteisyyteen esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmiä koskevassa suunnittelussa. Suomesta esimerkkinä voi poimia vaikkapa viime vuosien SOTE-uudistuksen, jossa valtiolle suunniteltu rooli palvelujen järjestämisessä on vaihdellut hallituksen voimasuhteiden mukaisesti.
Geestin mukaan edellä mainittu kritiikki johtaa “byrokratian purkamiseen ja jäykkyyksien vähentämiseen”. Valtio- ja puoluekritiikissä unohtuu usein se, että puolueet ovat keskeisiä demokratian kanavia. Kun valtion roolia muutetaan, voi suunnittelun, päätöksenteon ja toimeenpanon demokraattisuus kärsiä tai ainakin muuttaa olemustaan.
Valtion epäonnistumiseen ja sen voimakkaasti kasvaneisiin kustannuksiin, jotka ilmenevät julkisen talouden alijääminä ja velkaisuutena, on vastattu Suomessakin lisäämällä julkisen sektorin markkinoiden kaltaisuutta tulonsiirtojen ja palvelujen organisoimisessa. Tämäkään ei ole ongelmatonta, ottaen toki huomioon sen, että arviointi on samalla tavoin ideologis-poliittisesti latautunutta kuin valtionkin roolin arviointi.
4.1.2 Markkinahäiriöt
Yhteisötalouden sosiaalipoliittista roolia ja sen kasvattamista on perusteltu valtion epäonnistumisen lisäksi myös markkinoiden epäonnistumisella. Esitetään, että yhteisötaloutta laajentamalla voidaan myös markkinoiden epäkohtia vähentää sekä tulonsiirtopolitiikassa että sosiaali- ja terveyspalveluissa.
Markkinahäiriöillä on perusteltu aikanaan myös keynesiläistä talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Kuten aiemmin on todettu, keynesiläisessä talousteoriassa lähdetään siitä, etteivät säätelemättömät markkinat johda optimaaliseen hyvinvointiin kaikille eivätkä myöskään suhdannekierroltaan hallittuun makrotalouteen.
Nyt kuitenkin varsin laaja yksimielisyys vallitsee suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa, ettei valtiokeskeisyys ole kaikissa suhteissa paras tapa ohjata markkinoita silloinkaan, kun ohjauksen tarpeesta ollaan yksimielisiä. Toki tästä tarpeesta vallitsee käsityseroja eri poliittisissa ryhmissä. Valtio on kasvanut liian laajaksi, mistä julkinen velka ja sen kasvuvauhti kertovat: valtion tuotot eivät riitä sen kustannusten kattamiseen. Tarvitaan uusia keinoja, mikäli hyvinvointivaltion eetoksesta halutaan pitää kiinni. Myös tähän tavoitteeseen voidaan yhteisötaloutta tarjota välineeksi.
Markkinahäiriöt -käsitteellä kuvataan yleensä keskeisiä poikkeamia ns. ideaalimarkkinoista. Ideaalimarkkinat on ideaalityyppinen tasapainomalli erilaisista markkinoista, joilla kysyntä ja tarjonta kohtaavat oikea-aikaisesti ja joilla tuotteiden, olivat ne sitten tavaroita tai palveluita, hinnat asettuvat tasolle, jolla kuluttajien tarpeet tyydyttyvät optimaalisella tavalla. Tavaroiden ja palveluiden allokaatio toteutuu tehokkaasti. Jyrkkiä suhdannevaihteluita eikä liiallista niukkuutta esiinny, vaan talous kasvaa tasaisesti ja etenkin työkykyisille ja -haluisille allokoituu oikeudenmukainen määrä työtä ja hyvinvointia.
Ideaalimarkkinoilla tieto kysynnän ja tarjonnan laadusta kulkee häiriöittä ja täydellinen kilpailu vallitsee tuottajien välillä. Jos on kyse työmarkkinoista, hyvin toimivilla työmarkkinoilla esiintyy vain vapaaehtois- ja kitkatyöttömyyttä, ei pitkäaikaista rakennetyöttömyyttä. Kaikki tiedämme työttömyystilastojen perusteella, miten kaukana ideaalisesta esimerkiksi suomalaiset työmarkkinat toimivat.
Reaalisilla markkinoilla esiintyy jyrkkiäkin suhdannevaihteluita; lamoja ja taantumia, rakennetyöttömyyttä, köyhyyttä, niukkuutta ja taloudellista eriarvoisuutta. Taloudellinen valta voi myös keskittyä monopoleihin, jolloin markkinoilla ei ole useita tuottajia kilpailemassa asiakkaista, monopsoneihin, jolloin on vain yksi asiakas, ja kartelleihin, jolloin tuottajat ovat sopineet olevansa kilpailematta.
Kilpailu ei myöskään ole aina reilua tai se puuttuu kokonaan. Tieto ei kulje ja, mikä on sosiaalipolitiikan kannalta erityisen merkittävää, esiintyy niukkuutta etenkin meriittihyödykkeistä, joiden tuottaminen ei kiinnosta voittoa tavoittelevia tuottajia, vaikka tuotteet ovat sen kaltaisia, että niitä yleisesti tarvitaan yhteiskunnassa.
Meriittihyödykkeitä voivat olla esimerkiksi tulonsiirrot köyhille ja pienituloisille sekä sosiaalihuollon palvelut. Niitä kuitenkin tarvitaan. Jos niitä ei ole tarjolla syntyy kurjuutta, syrjäytymistä ja poliittisia levottomuuksia. Meriittihyödykkeitä tarjotaan tarveperiaatteella kaikille tarvitseville työmarkkina-asemasta riippumatta.
Myös ympäristön suojelun puute ja luonnonvarojen väärinkäyttö voivat näyttäytyä markkinahäiriönä. Kasvava talous rasittaa ympäristöä, mutta siitä huolehtiminen ei välttämättä kiinnosta tuottajia, ellei tämä ole pakollista esimerkiksi lainsäädännön takia. Ympäristökysymykset ovat nousseet viime vuosina myös sosiaalipoliitikkojen asialistoille.
Yhteisötalouden ja sen sosiaalipoliittisen roolin kannalta erityisen merkittäviä markkinahäiriöitä ovat häiriöt, jotka vaikuttavat kielteisesti julkishyödykkeiden, sellaisten tulonsiirtojen ja palvelujen tarjontaan, jotka ovat erityisen tärkeitä pienituloisille ja tulottomille. Näillä ryhmillä ei ole varaa markkinahintaisiin kaupallisiin palveluihin eikä niihin kuuluvilla ole oikeutta toimeentulon ja hyvinvoinnin kannalta keskeisiin tulonsiirtoihin, kuten esimerkiksi pitkäaikaistyöttömillä, joille ei ole syntynyt työuran lyhyyden tai puuttumisen takia riittävän suuria eläkekertymiä. Markkinat eivät synnytä ratkaisuja sinne, missä ei ole riittävästi kulutuskykyistä kysyntää (Geest 2009, 137).
Näitä edellä mainittuja markkinahäiriöitä kutsutaan sosiaalipoliitikkojen nykykeskustelussa uusiksi sosiaalisiksi riskeiksi. Tavallaan ne ovat vanhoja, mutta ilmenevät nyky-yhteiskunnassa uudella tavalla ja uudenlaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi rakennetyöttömyys oli tuntematon ongelma suomalaisessa yhteiskunnassa aina 1990-luvulle asti, koska sitä hoidettiin julkisen sektorin toimesta katkaisemalla pitkittyneet työttömyysjaksot julkisella velvoitetyöllistämisellä, josta sittemmin on luovuttu työvoimapolitiikan keinona (ks. uusista sosiaalisista riskeistä esim. Timonen 2003).
Pitkäaikaistyöttömyyden lisäksi esimerkiksi erilaiset hoivan puutteet, mielenterveyspotilaiden kuntoutuksen haasteet, maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden parissa tehtävä palvelutoiminta ja nuorison ongelmat voivat olla sen tyyppisiä, etteivät ne hoidu valtion, kuntien tai markkinoiden toimesta. Lisäksi ne vaativat hoidetuksi tullakseen uusia palveluideoita niin yhteisötaloudelta kuin vapaaehtoistoiminnankin piiristä. Viimeksi mainittu on nykyisin yleistyneen welfare-mixin keskeinen osapuoli julkisen vallan, markkinaorganisaatioiden ja yhteisötalouden rinnalla.
Yhteisötalouden sosiaalipoliittisena haasteena on sopeutuminen toimimaan puolittaismarkkinoilla, joilla nykyisin esimerkiksi palvelujen tuottaminen tapahtuu. Puolittaismarkkinoilla julkinen valta normittaa ja koordinoi sekä osin subventoi tuotantoa, mutta tuottamisesta vastaavat hyvin erityyppiset toimijat.
Viime vuodet ovat Suomessakin olleet uusjaon aikaa sekä tulonsiirtopolitiikan että sosiaali- ja terveyspalvelujen toteuttamisessa. Yhteisötalouden rooli on tälläkin sektorilla ollut kasvava, ja sillä on edelleen mahdollisuus kasvattaa merkitystään.
Modernit hyvinvointivaltiot ja niiden työnjako muotoutuvat kahden keskeisen prosessin kautta; erikoistumisen ja professionaalistumisen (ks. esim. Repstad 2016). Hyvinvointivaltion muutos haastaa sosiaalipoliittisten organisaatioiden työnjaon sekä professionaalisen työnjaon ja ammatilliset kentät uudistumaan.
Esimerkkinä tästä voi olla vaikkapa sosiaalityöntekijöiden muuttuva asema työnjaossa ja tehtäväkuvissa. Sosiaalityöntekijät ovat perinteisesti olleet keskeinen hyvinvointivaltiota toimeenpaneva ammattikunta Pohjoismaissa. Jessica H. Jönssön (2018, 237–254) kuvaa, miten Ruotsissa sosiaalityöntekijät voivat joutua nykyisin myös toimimaan hyvinvointivaltion normien vastaisesti pannessaan toimeen ammattietiikkansa mukaisia palveluja esimerkiksi ns. paperittomien turvapaikanhakijoiden keskuudessa; laki kieltää, mutta ihmisarvo vaatii.
Suomessa järjestökenttä on yhteisötalouden piirissä kasvava sosiaalityön toimija. Sen merkitystä ruokkii paitsi sosiaalipalvelujen ja -huollon muutos, myös terveydenhuollon palvelujärjestelmän muutos. Julkisten palvelujen muutos pakottaa hakemaan uusia rakenteita ja keinoja hoitopolkujen kehittämiseen. Potilasjärjestöjen rooli näyttää kasvavan esimerkiksi potilaiden ja heidän läheistensä palvelussa ja kuntoutuksessa. Näihin tehtäviin potilasjärjestöt rekrytoivat myös sosiaalityöntekijöitä, jotka ovat ammattilaisia sosiaalisen kuntoutuksen alueella.
