Osuustoiminnan piirissä on myös toimijoita, jotka kokevat uudistukset mahdollisuutena myös sosiaalipalvelujen ja –huollon piirissä. Sosiaalipalvelujen alueella toimii useita kymmeniä osuustoiminnallisia palveluyrityksiä (Pättiniemi 2016).
Vaikutteita osuustoiminnalliseen yhtiöittämiseen on haettu kansainvälisistä esimerkeistä. Tällaisia esimerkkejä löytyy ennen muuta terveydenhuollon alueelta mm. Isosta-Britanniasta, Yhdysvalloista ja Japanista.
Virikkeitä on haettu myös Italian sosiaaliosuuskunnista. Siellä sosiaaliosuuskunnat ovat aktiivisia työllistäjiä. Toiminnan onnistuminen on osittain selittynyt hyvällä yhteistyöllä kuntien kanssa. Kunnat ovat Italiassa tukeneet verohelpotuksin ja kumppanuussopimuksilla osuuskuntien toimintaa (ks. Moilanen 2016).
Suomessa on suhtauduttu liian nihkeästi osuuskuntamuotoiseen terveydenhuoltoon.
Esko Kumpusalo (2016) tuo esiin Japanin osuustoiminnalliset sairaalat ja klinikat, jotka toimivat kuluttajaosuuskuntina, ja ovat panostaneet voimakkaasti myös kroonisten sairauksien ennaltaehkäisyyn, terveysvalistukseen sekä seurantaan.
Hyviä esimerkkejä löytyy myös muualta. Kumpusalo nostaa esiin myös yhdysvaltalaisen Kaiser Permanente -säätiön. Se on panostanut runsaasti digitaalisten palvelujen kehittämiseen ja tietojärjestelmiin. Kumpusalo katsoo, että ottamalla oppia Kaiser Permanenten kaltaisesta yhteisötaloudesta voisimme Suomessa torjua niitä uhkia, joita liittyy alueellisten palvelutarpeiden varmistamiseen maaseudulla (Kumpusalo 2016).
Isossa-Britanniassa puolestaan on kehitetty terveyspalvelujen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arviointia.
Ongelmaksi osuustoiminnan laajentamisessa hyvinvointipalveluihin on nähty pääomien puute. Laajentumista estänevät myös yhteiskunnallisen tahtotilan riittämättömyys sekä sosiaalista mieltä omaavan ”etujoukon” näkemyksen ja liiketoimintaosaamisen puute. Italiassa ja Britanniassa tähän ongelmaan on vastattu kehittämällä osuuskunnille suunnattuja lainarahastoja (The Co-operative Loan Fund).
Toistaiseksi kansainvälisten esimerkkien haku on kuitenkin ollut satunnaista. Vaikka osuustoimintaliike on alusta lähtien ollut kansainvälinen, on kokonaiskuvan muodostaminen osuustoiminnan kansainvälisestä merkityksestä pelkästään Euroopan unioninkin alueella vaikeaa.
Vaikka EU:n alueella toimii noin 250 000 osuuskuntaa, joiden yhteenlaskettu jäsenmäärä on noin 163 miljoonaa, on mahdotonta muodostaa terveys- ja sosiaalisektorin osuustoiminnan tarkkaa kokonaiskuvaa. Tämän vuoksi kansainvälisistä osuuskunnista ja niiden toiminnasta sosiaali- ja terveyspalvelujen toimialalla tarvitaan kipeästi lisää perustutkimusta. Sosiaalipalvelujen alueella soveltamiskelpoisia kansainvälisiä vaikutteita on kuitenkin saatavissa vaikkapa sosiaaliosuuskunnista ja uusosuuskuntatoiminnan piiristä. Myös tässä yhteydessä on korostettu yhteistyön merkitystä niin kuntien kuin liikevoittoa ensisijaisesti tavoittelevien yritysten kanssa.
Pekka Pättiniemi (2016) on arvioinut, että Suomessa toimii kaikkiaan 88 sosiaali-, terveys- ja hyvinvointialan osuuskuntaa. Näistä hoiva-alalla toimii 38, päiväkoteja on 11 ja yleiseksi luonnehdittuja 39. Määrän tarkkaa arvioimista vaikeuttaa niiden monialaisuus ja se, että erityisesti sosiaalisten osuuskuntien ja vanhustyötä tekevien osuuskuntien määrää on vaikea arvioida. Pättiniemi toteaa, että vanhustyötä tekee noin sata osuuskuntaa, joten kaikkien sosiaalisten osuuskuntien kokonaismäärä on lähes kaksi sataa. Pättiniemi arvioi, että tämä osuuskuntatyyppi voi tulevaisuudessa yleistyä etenkin vanhus- ja lastenhoidon palveluissa.
Kasvumahdollisuuksien realisoiminen edellyttää paitsi valmiuksien kehittämistä yhteisötalouden piirissä, myös julkisen vallan, kuten kuntien toiminnan muutosta ja myötämieltä markkinaorganisaatioilta. Pättiniemi toivoo kuntien ja myös ay-liikkeen panostavan vaihtoehtoisia soveltamis- ja toimintamalleja koskevaan koulutukseen sekä palvelujen hankinnassa että niiden toimeenpanossa.
Sosiaalisten osuuskuntien toiminnan kasvavasta merkityksestä ja voimakkaastikin laajenemista markkinoista on saatu jo näyttöä. Esimerkkinä tästä on espoolainen Sortso, joka on vuodesta 2004 kuntien kanssa yhteistyössä toimiva, toimintaansa usealle paikkakunnalle laajentanut osuuskunta. Sortso työllistää lähes 300 työntekijää, mikä on Suomen oloissa harvinaista hyvinvointiklusterissa, jonka yritykset ovat keskimäärin pieniä.
Pohdittaessa osuustoiminnan mahdollisuuksia sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajina on tarpeen määritellä, mistä asioista kansainvälisiä esimerkkejä ensisijaisesti kaivataan ja toiseksi, miten tätä tietoa voitaisiin hyödyntää Suomessa. Lisäksi tarvitaan tietoa siitä, miten osuustoiminta integroitaisiin osakeyhtiöiden ja julkisen vallan sekä kolmannen sektorin palvelutoimintaan.
Ensimmäiseen kysymykseen vastaaminen tarkoittaa pohdintaa siitä, mitkä tekijät voisivat olla osuustoiminnan kilpailuvaltteja sosiaali- ja terveysalalla ja miten niitä voitaisiin realisoida palvelujen tuotannossa ja jakelussa.
Osuustoiminnan piirissä näihin kysymyksiin on paneuduttu mm. Osuustoimintakeskus Pellervo ry:n organisoimissa kehittämisseminaareissa vuoden 2016 aikana, ja niihin liittyvässä julkaisutoiminnassa. Varsin suuri yksimielisyys on tämänkin kehittämistoiminnan piirissä vallinnut siitä, että meneillään oleva muutosvaihe tarjoaa uusia mahdollisuuksia osuustoiminnalliselle palveluyrittämiselle.
Osuustoiminnan näissä keskusteluissa esiin tuoduista kilpailueduista osa on liitetty alan erityisluonteeseen, demokraattiseen päätöksentekoon ja toiminnan jäsenlähtöisyyteen, joilla nähdään uusia soveltamismahdollisuuksia, kun palvelujen yhtiöittäminen näyttää merkitsevän kansalaisten osallistumismahdollisuuksien kaventumista kuntien roolin kaventumisen takia. Merkittäviä etuja voisivat tarjota myös osuustoimintaan liittyvät mahdollisuudet kontrolloida toiminnan kustannuksia, joiden karkaamista on ennakoitu yhtiöittämisen ja valinnanvapauden seurauksena.
Forsström-Tuominen korostaa osuustoiminnan etuna sitä, ettei palvelutoiminnan tuottamaa ylijäämää voida osuustoiminnassa ohjata toimialan ulkopuolisen toiminnan rahoitukseen eräänlaisena piiloverotuksena, esimerkiksi palvelujen hinnoittelua manipuloimalla. Samassa yhteydessä on tärkeää muistaa, ettei osuustoiminnallista palveluyritystä voida vallata, mikä on reaalinen riski, jos toiminta rakentuu osakeyhtiöiden varaan. Verosuunnittelu ja tuottojen siirto veroparatiiseihin on yhteisötaloudessa mahdotonta.
Luisumisen keinottelutalouteen ja liikevoiton yksiniittiseen tavoitteluun estävät Forsström-Tuomisen mukaan jo yhteisötalouden arvot, mutta myös demokraattinen hallintomalli. Yhteisötalouden vahvuuksia tässä mielessä voitaisiin vieläpä vahvistaa säädöksillä. Hän ehdottaa suojaklausuulin asettamista, joka pakottaisi esimerkiksi osuuskuntaa kuulemaan jäseniään silloin kun suunnitteilla on yrityskauppa.
Forsström-Tuomisen mukaan yhteisötaloudella on paremmat lähtökohdat myös julkisen vallan moraalikatoa vastaan, miltä osakkaiden mahdollisuus osallistua hallintoon voisi suojata. Jos esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluita yhtiöitetään osakeyhtiöihin, voi tämä merkitä nimenomaan osakeyhtiöissä hinnoittelun käyttämistä talouden kohentamiseen yleensä esimerkiksi siten, että palvelujen hintoja nostetaan keinotekoisesti ja saatava ylijäämä suunnataan muuhun kuin hyvinvointipalvelujen tuottamiseen ja kehittämiseen.
Osuuskunnassa ylijäämä voidaan osakkaiden toiveiden mukaan suunnata esimerkiksi läpinäkyvästi palvelujen kehittämiseen tai vaikkapa jäsenetuihin, kuten vähittäiskaupan alueella usein tapahtuu jo nyt. Osakeyhtiöissä ylijäämä ohjataan sijoittajille osinkoina ja nykyisin tämä pääoma päätyy usein maan rajojen ulkopuolelle, kun markkinoita hallitsevat suuret, kansainvälisesti omistetut yhtiöt.
Kiinnostavaa olisikin tietää, voiko yhteisötalous muodostaa puskurin myös globalisaation pahimpia vääristymiä vastaan (esim. veroparatiisit), ja voiko sen soveltaminen estää taloudellisen voiton ylikorostumisen sosiaaliturvatehtävien kustannuksella silloin, kun näitä tehtäviä hoidetaan markkinavetoisesti.
Forsström-Tuomisen et. al. (2016) mukaan osuustoiminta vahvistaisi ennen muuta palveluiden käyttäjälähtöisyyttä ja asiakkaiden osallisuutta, jotka nyt näyttävät olevan uhattuina, kun palvelujen suunnittelu, päätöksenteko ja jakelu siirtyvät kunnallisdemokratian paikallisesta toimintaympäristöstä alueellisesti suuriin ja etäisiin maakuntiin ja yksityisiin yrityksiin, etenkin kun markkinoiden logiikan mukaisesti suurten yritysten uskotaan saavuttavan hallitsevan aseman.
Osuustoiminnan laajeneminen sosiaali- ja terveyspalvelujen alueella tukee sellaisenaan palvelujen tarjonnan monipuolisuutta, kilpailua ja asiakkaiden valinnanvapautta, joita on pidetty keskeisinä SOTE-uudistuksen tavoitteina.
Asiakkaiden näkökulmasta osuustoiminnan vahvuudet voisivat olla talousnäkökulmaa laajemmat myös palvelujen vaikuttavuuden osalta. Rakentamalla palvelujen jäsenkäyttäjille uudenlaisia kannustinjärjestelmiä, joissa terveellisiä elämäntapoja hyvitettäisiin palvelujen hinnoittelussa, voitaisiin saada aikaan suotuisia kansanterveysvaikutuksia uudella, yritysmuotoon luontevasti kuuluvalla tavalla.
Palvelujen tuottajaorganisaation näkökulmasta osuustoiminnan arvioidaan tarjoavan monia osakeyhtiöistä poikkeavia etuja, jotka sopisivat hyvin myös perinteiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliimme. Tällaisina etuina voidaan mainita esimerkiksi lääkäreiden kytkeminen jäsenyyden kautta kiinteämmin tuotanto-organisaatioon, ylijäämän palauttaminen yrityksen kehittämiseen, ei sijoittajille tai vaikkapa veroparatiiseihin, kuten on tapahtunut valitettavan usein etenkin suurissa osakeyhtiömuotoisissa terveydenhuollon palvelulaitoksissa.
Yhteiskuntaa usein ylhäältä alas katsoville poliitikoille SOTE-uudistuksen uudet vastuualueet edustanevat riittävää paikallisuutta. Tämä katsantokanta herättää paikallisyhteisöjen merkitystä korostavissa kansalaisissa aiheellista huolta; miten käy omien vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksien, kun palvelut vetäytyvät suuralueiden vastuulle? Entä mikä on erilaisten palvelun tuottajien asema? Toteutuuko aito valinnanvapaus? Onko mistä valita?
Kiinnostava kysymys on sekin, miksei kaikkia muitakin kunnallisia palveluja siirretä uusille suurorganisaatioille? Eikö esimerkiksi koulutus- ja asumispalvelujen organisointi olisi sopeutettavissa maakuntamalliin vähintään yhtä hyvin, ellei peräti esimerkiksi tapauskohtaista sosiaalityötä sujuvammin?
Myös jo toimivien yksityisten hoiva-alan yritysten tulevaisuus muuttuu epävarmemmaksi, jos uudistus etenee kaavaillusti. Suomessa hoivaklusterin ydin muodostuu tällä hetkellä pienistä, yhden tai korkeintaan muutaman henkilön yrityksistä. Nykyinen markkinasuuntautunut sosiaali- ja terveyspolitiikka suosii suuria palveluyrityksiä, jotka voivat myös olla kansainvälisiä palvelujättejä.
Näiden yritysten joukossa on kylläkin myös osuustoiminnallisia organisaatioita, kuten Osuuspankki ja S-ryhmä. Esimerkkejä tällaisista uusista vaihtoehdoista ovat OP Pohjolan Oma sairaala ja S-ryhmän ABC-ketju osuustoiminnallisina organisaatioina, joissa asiakas saa valtiovallan koordinoimaa palvelua alueellisesti hallinnoiduissa ja toteutetuissa palvelupisteissä. Sosiaalipoliittista merkitystä on näistä lähinnä osuuspankkitoiminnalla, vaikkakin sen piirissä onkin tätä kirjoitettaessa (2020) harkittu ainakin jonkinasteista vetäytymistä terveysbisneksestä.
Kun palvelutuotantoa markkinaehtoistetaan, se voi pakottaa yhteisötalouden toimijat muuttamaan yritysmuotoaan. Epäselvää on, tarkoittaako yhtiö yhtiöittämisessä vain osakeyhtiötä, vai voiko yhtiö olla myös osuuskunta tai vaikkapa järjestö? Ne, jotka kannattavat yritysmuotojen monipuolisuuden turvaamista, ovat esittäneet erilaisia lainsäädännön uudistuksia, joilla tämä taattaisiin, mutta eivät ole kovin hyvin hekään saaneet ääntään kuuluviin. Tuotannon keskittyminen on tendenssi, jota tulee olemaan vaikea välttää ilman aktiivista väliintuloa.
