Monet hyvinvointivaltion ja väestön hyvinvoinnin nykyisistä ja tulevista haasteista liittyvät ympäristöongelmiin ja riskeihin, jotka nousevat myös sosiaalipolitiikan kohteiksi perinteisten sosiaalisten riskien ohella ja niitä tuottavina ilmiöinä. Samoin hyvinvointivaltion järjestelmien ylläpito ruokkii tarvetta pitää yllä talouskasvua, joka puolestaan kuormittaa luontoa.
Sosiaalipoliitikot ovat alkaneet Suomessakin kysyä, miten löytää taloudellisesti ja myös ekologisesti kestäviä keinoja tukea väestön hyvinvointia. Näihin haasteisiin tarjotaan usein kansalaislähtöisen talouden piiristä nousevia ratkaisuvaihtoehtoja.
Ympäristöteemat ovat keskeisiä myös yhteisötaloutta koskevassa tutkimuksessa. Yhteisötalouden ympäristökytkentöjä on tutkittu kuitenkin suhteellisen vähän kansainvälisestikin, verrattuna moniin muihin relevantteihin yhteiskunnallisiin teemoihin. On kuitenkin kiinnostavaa linkittää yhteisötalous ja sen edustama kansalaislähtöisyys ympäristöhaasteisiin ja pohtia tutkimustiedon soveltamismahdollisuuksia.
Myös ympäristökäsityksen muutokset ruokkivat kiinnostusta aihepiiriin; ympäristö ei ole käsitteenä sama kuin ennen. Sosiaalitieteissä on viime vuosina vahvistunut ympäristökysymysten relevanssin ohella käsitys, ettei ympäristöä voida mielekkäästi kuvata pelkästään ekosysteeminä, vaan laaja-alaisena sosiaalisena toimintaympäristönä. Tällöin myös asemaamme ja suhdettamme siihen tulisi tarkastella yhteiskunnallisesti määräytyvänä ympäristösuhteena, kuten Veli-Matti Poutanen on todennut (ks. Poutanen 2020).
Mitä ympäristöllä tällöin tarkoitetaan? Saksalaisen sosiologin Klaus Kraemerin (2008) näkemyksen mukaan yhteiskunnallisessa ympäristösuhteessa voidaan erottaa neljä aspektia. Tässä jaottelussaan Kraemer soveltaa yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa klassikon aseman saavuttaneiden Cattonin ja Dunlapin jo 1970-luvulta peräisin olevaa jaottelua, täydentäen sitä neljännellä aspektilla.
Kraemerin mukaan yhteiskunnallista ympäristösuhdetta tarkasteltaessa ympäristöä kuvataan:
- Hyväksikäytön kohteena (Nützung)
- Jätteiden säilytyspaikkana (Senke)
- Sijainti-/kotipaikkana (Standort) ja
- Kulttuurisena kontekstina (Symbol)
Kraemerin määritelmä tulee kiinnostavan lähelle yhteisötalouden Jouni Paavolan ja Inger Røpken (2008, 14) näkemystä. Sen mukaan taloustutkimuksessa ympäristöä on tarkasteltu ensinnäkin tuotannon resurssina, toisaalta jätteiden ja saasteiden sulauttajina ja kolmanneksi nautinnon ja erilaisten ympäristöarvojen lähteenä, jotka kytkeytyvät taloudellisessa mielessä esimerkiksi luonnon virkistyskäyttöön ja matkailuun.
Edellä mainittuja teemoja voidaan tarkastella lukuisista eri näkökulmista, kuten esimerkiksi mikro- ja makrotason kysymyksinä. Ympäristökäsite pitää tätä nykyä sisällään huomattavasti laajemman kirjon yhteiskunnan ilmiöitä kuin aiemmin.
Tutkittaessa yhteisötalouden luontosuhdetta yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen viitekehyksessä, kohdistuu kiinnostus johonkin tai kaikkiin näihin neljään luontosuhteen aspektiin. Teoreettisesti se, millaisina ympäristökysymykset näyttäytyvät osuustoiminnan tutkijalle, riippuu paitsi omaksutusta substanssialuetta kuvaavasta teoriasta ja sen käsitteistöstä, myös omaksutusta laajemmasta tulkintakehikosta.
Yhteisötalouden tutkijoiden John B. Davisin ja Wilfred Dolfsman (2008, 1–5) mukaan yhteisötalouden tutkimuksen kentässä on tunnistettavissa useita tällaisia viitekehyksiä. Niissä yhteisötalouden suhde muuhun talouteen ja ympäristötematiikka asemoidaan eri tavoin.
Yhdessä keskeisessä tulkintalinjassa markkinatalouden ongelmia – myös ympäristöongelmia – pidetään rakenteellisina, pysyvinä ja väistämättöminä markkinaorganisaatioiden toimintahäiriöinä (markkinahäiriöinä). Ne ovat tässä katsannossa toimintaan kuuluvia ulkoisvaikutuksia, jota markkinatalous ei itse pysty hoitamaan (ks. myös Paavola & Røpke 2008).
Tässä tulkinnassa yhteisötalouden ja sen organisaatioiden talouden rooli (esim. Köppä 2006) näyttäytyy markkinakapitalismin yhteiskunnallisena vastaliikkeenä ja vastauksena sen ongelmiin. Keskeistä on vahva kasvupolitiikan kritiikki, joka myös ilmenee kannanotoissa hyvinvointivaltioiden ylläpitämiseen. Hyvinvointivaltioiden laajentaminen ja ylläpitäminen on ankkuroitunut taloudelliseen kasvuun (Hirvilammi 2009, 270). Tämän tulkinnan mukaan päätöksenteko on osuustoiminnassa ei vain demokraattista, vaan myös laajempaan kriteeristöön pohjautuvaa kuin muussa taloudessa.
Edellä mainittu tulkintalinja näyttäisi saavan tukea tämän ajan aineellista kasvua ylläpitävistä talouksista ja niiden kriiseistä, ovathan kasvutaloudet samalla keskeisiä ympäristön saastuttajia.
Toisessa tulkintalinjassa suhtautuminen yhteisötalouden erityislaatuun on varovaisempi; esimerkiksi ympäristöongelmia pidetään yhteisinä eri talousmalleille. Yhteisötaloudessa katsotaan kuitenkin olevan sen keskeisten arvojen (demokraattisuus, yhteisöllisyys) vuoksi markkinakapitalismia paremmat mahdollisuudet tarttua niihin ja löytää ainakin paikallisesti toimivia ja yhteisesti hyväksyttyjä ratkaisuja.
Tälle argumentille voisi ehkä löytää tukea siitä, että myös kasvutalouksien markkinakapitalistisessa raamissa ympäristötematiikka nousee tänä päivänä esiin yhteiskunnallisena, poliittisena ja kulutuksen kautta ilmenevänä muutospaineena. Myös rajat yhteisö- ja muun talouden välillä näyttävät joskus veteen piirretyiltä.
Toisaalta yhteisötalouden piirissä, ainakin kansainvälisten kokemusten mukaan, on ympäristöongelmiin tartuttu ponnekkaasti ja sille ominaisin keinoin. Näin on löydetty ainakin mikrotasolla uusia ratkaisuja, kuten kokemukset tähän alueeseen liittyvästä projektitoiminnasta esimerkiksi Kanadasta osoittavat (ks. Forgues ym. 2002, 83–84). Mikrotason kehitystyöllä voi olla myös merkittäviä linkityksiä yhteiskunnan makrotasolle ja hallitun rakennemuutoksen toteuttamiseen.
Hubert Kneussel, joka väitteli saksalaisista energiapienosuuskunnista Itä-Suomen yliopistossa Kuopiossa 2014, tarjoaa tästä toimivan esimerkin. Hän dokumentoi yhteisötalouden merkityksestä myös ympäristön vaalimisessa ja ympäristöpolitiikan ohjaamisesta kansalaislähtöisesti. Kneussel osoittaa, miten Saksassa erityisesti pienet ja keskisuuret energiaosuuskunnat ovat olleet keskeinen voima toteuttaa maassa hallittu siirtymä energiahuollossa ydinvoimasta muihin energiamuotoihin (Energiewende).
Kneusselin mukaan pienet ja keskisuuret energiaosuuskunnat ovat olleet paitsi tehokkaita ja taloudellisesti omaehtoisia, myös sosiaalisesti paikallisyhteisöjä osallistavia organisaatioita. Niiden avulla valtakunnan laajuinen käänne energiahuollossa on voitu toteuttaa ilman hajottavia sosiaalisia konflikteja, jotka monesti ovat yhteiskunnallisten uudistusten jarruna ja esteenä (Kneussel 2014, 17–19).
Asettauduttiinpa sitten vastaliikkeen, sekatalouden tai johonkin muuhun tulkintalinjaan, voidaan kysyä, onko yhteisötaloudella (ja osuustoiminnalle sen ehkä merkittävimpänä osa-alueena) joitain erityisiä kannustimia asemoitua muusta taloudesta poiketen ympäristöhaasteisiin? Jos näin on, mistä kannustimista nämä pyrkimykset nousevat ja miten niitä voitaisiin poliittisesti tukea?
Avoimia kysymyksiä tarkasteltaessa yhteisötalouden merkitystä energia- ja ympäristöpolitiikassa on runsaasti. Pitäisi selvittää, kuten Poutanen (2020) on ehdottanut, missä merkityksessä ympäristötematiikka ylipäätään ilmenee tämän päivän suomalaisessa yhteisötaloudessa – tuotannossa (tuotteet, raaka-aineiden käyttö), ympäristön kuormittamisessa, yhteisösuhteissa ja myös kulttuurisessa merkityksessä.
Samoin tarkempaa analyysiä edellyttää se, onko yhteisötaloudella ympäristökysymyksissä erityislaatua suhteessa muuhun talouteen. Mikäli näin on, mitä kehittämiskohteita voidaan tältä alueelta nostaa esiin? Erityisesti voidaan kysyä, mitä kehittämiskohteita voidaan nostaa esiin erityisesti sosiaalipoliittisen ympäristökäsityksen näkökulmasta? (Poutanen 2020.)
